Satu

Esine linkkinä paikkakokemukseen

Edesmenneiden isovanhempieni kodissa, 1950-luvulla rakennetun tyyppitalon kolmannen kerroksen porrastasannetta ja sen seinää koristavat vanhat esineet. Kokoelmassa on isoisäni perheenjäsenten itse tekemiä ja heidän käyttämiään talonpoikaisia käyttöesineitä ja työkaluja tuohivirsuista puulautasiin, -kauhoihin ja -haarukoihin. Rivissä roikkuvat myös isoisäni isän kaksi piippua ja nahkainen tupakkapussi. Piippujen viereltä löytyvät keritsimet, karstaimet, sokeripihtejä, juustokehä, leili ja punottuja koreja. Esineitä löytyy myös lattialta, kuten kahvipannuja ja silitysrauta sekä kimpitekniikalla valmistetut juoma-astia ja kirnu. Joukkoa jatkavat rukki ja kaulauslauta.

Esineet ovat sijainneet paikoillaan koko oman elinikäni ja kauemminkin, luultavasti siitä asti, kun 1960-luvulla talon yläkertaan rakennettiin kaksi huonetta. Alkuperäisestä käytöstään poistettuina ne ovat merkkejä ja kertomuksia menneistä sukulaisista, ajasta ja elämäntavasta, joka 1950-luvulla oli jo katoamassa. Kyseisen vuosikymmenen alussa isovanhempani – kuten muutkin suomalaiset – elivät elämässään uuden vaiheen alkua. Isovanhemmilleni tämä tarkoitti osaltaan myös vanhan huonoon kuntoon ehtineen talonpoikaistalon purkua ja uuden kodin rakentamista.

Muutamia vuosia sitten luin Kotiseutuliikkeen historiaa ja kotiseututyön oppaita ja havahduin siihen, miten aktiivisesti 1950–1960-luvuilla kannustettiin ihmisiä paikallistasolla keräämään, vaalimaan ja säilyttämään katoamassa olevaan elämäntapaan liittyviä esineistöä. Ensi sijassa esineitä toivottiin luovutettavan kotiseutumuseoihin, mutta missä tämä ei olisi mahdollista todettiin parasta olevan, että esineet jätettäisiin omaan ympäristöönsä. Myös talvi- ja jatkosodassa palvelleiden rintamamiesten ”kapineiden ja puhdetöiden” opastettiin olevan säilyttämisen arvoisia, vaikka iältään ne eivät tuolloin vielä kovin vanhoja olleetkaan.[1] Isovanhempieni kotipaikkakunnalle perustettiin kotiseutu- ja museoyhdistys vuonna 1955. Sitä en tiedä, olivatko paikalliset kotiseutuaktiivit yhteydessä isovanhempiini museoesineistön keräämiseksi. Mutta ehkäpä kotiseututyön ”henki” vaikutti myös heihin ja toimi innoittajana suvun vanhan esineistön kokoamisessa tuolle porrastasanteelle.

Perheiden ja sukujen tarinat ja esineet yhdessä paikallisten perinteiden, tapojen sekä ympäristön erityispiirteiden kanssa ovat olleet ja ovat edelleen kotiseututyön rakennusaineksia. Kotiseutuun kiinnittyminen, kotiseuturakkaus ei kuitenkaan kotiseututyön oppaan vuonna 1963 kirjoittaneen Esko Aaltosen mukaan tarkoittanut nurkkakuntaisuutta, vaan perustaa, jolta ihmiset saattoivat elämässään ponnistaa ja omaksua synnynpaikkansa lisäksi myös uusia kotiseutuja. Aaltonen määrittelee kotiseudun laajenevaksi sen mukaan, missä kotiseutuaan pohtiva yksilö kulloinkin elää. Omaksi kotiseuduksi mielletty alue voi olla kylä, kunta tai maakunta. Laajenevan kotiseudun peruspilari on määritelmässä kuitenkin syntymäpaikkakunta, jolla ”on ihmisen sydämessä tavallisesti rakkaampi sija kuin myöhemmin otetulla kotipaikkakunnalla”. Määritelmä tulee sitoa omaan aikaansa ja kotiseututyölle asetettujen tavoitteiden raameihin, mutta sillä on kuitenkin heijastuksensa myös nykypäivään.

Puhuttaessa paikan tunnusta tai paikan hengestä voidaan tarkoittaa ihmisen kokemuksia tai tunteita, joita hänellä liittyy tiettyyn paikkaan tai joita tuo paikka hänessä herättää. Paikan tuntu voi muodostua sekä subjektiivisista että kollektiivisista kokemuksista ja sen ajallinen muodostuminen voi olla pitkä tai lyhyt. Kotiseututyössä paikan tuntua ja henkeä on rakennettu ja vaalittu tietoisesti, pitkäkestoisesti ja yhteisöllisesti. Itse kotiseutukokemus voi olla myös hetkellinen, lyhyessä ajassa muodostuva ja subjektiivinen. Se tarvitsee kuitenkin ympäristöstään virikkeekseen jotakin, joka resonoi kokijassaan fyysisenä aistimuksena tai tunteena. Niinpä tunnistettavia piirteitä omaavien puusta valmistettujen käyttöesineiden näkeminen vaikkapa Keski-Eurooppalaisen kodin koriste-esineinä voi herättää tuttuuden tunteita, häivyttää vierautta ja ennen kaikkea saada aikaan kotoisan kokemuksen. Kokemuksen, jossa paikkojen välimatkat lyhenevät ja jossa menneisyydet ja nykyisyys kohtaavat.

31.5.2022
Niina Koskihaara
Kirjoittaja valmistelee parhaillaan väitöskirjaa kotiseutu- ja kyläyhdistyksistä 2000-luvun kuntaliitoskontekstissa. Arki täyttyy kulttuuriperinnön parissa työskentelystä Keskustan ja maaseudun arkiston tutkijana.

[1] Aaltonen, Esko 1963: Kotiseututyön opas. Kolmas uudistettu painos, ss. 94–95. Porvoo – Helsinki, WSOY.

Kuva Niina Koskihaaran kotialbumi

Puu-Talmaan perinnekylä

Sipoon Puu-Talmaan on rakentumassa perinnerakentamiseen perustuva kylä. Perinnerakentamisella tarkoitetaan tässä yhteydessä sekä vanhojen hirsirakenteisten asuin- ja sivurakennusten siirtämistä alueelle että uusien puurakenteisten rakennusten rakentamista perinteisin menetelmin ja esikuvin. Alueelle on tulossa noin 20 omakotitalotonttia ja kiinnostus uuteen asuinalueeseen on ollut vilkasta. Hanke on Sipoon kunnan ja Talonpoikaiskulttuurisäätiön yhteistyöhanke.
​​​​​
Puu-Talman taustalla on Talonpoikaiskulttuurisäätiön pitkään hauduttelemat ajatukset perinnerakentamiseen ja kylämäiseen asumisentapaan perustuvasta elämäntavasta, jota voitaisiin entistäkin paremmin mahdollistaa kunnissa ja kaupungeissa yhtenä varteenotettavana nykyajan asumismuotona. Materiaalien kierrätys ja uusiokäyttö, ekologiset lämmitysratkaisut ja omavaraisuuteen sekä yhteisöllisyyteen pyrkivä elämäntapa ovat sellaisia asioita, joita Talonpoikaiskulttuurisäätiö haluaa edistää pitkäjänteisesti. Myös Sipoon kunnan selvityksen mukaan kulttuuriperinnön vaaliminen, kiertotalouden muodot ja terveet asumisratkaisut kiinnostavat ihmisiä yhä enemmän. Mallia uuteen asuinalueeseen on haettu esimerkiksi Stundarsista, Mustasaaren kunnasta.

Sipoon Puu-Talmassa vireillä asemakaava TM1 Puu-Talma mahdollistaa alueen rakentamisen perinnekylä-periaatteiden mukaisesti. Alueelle kaavoitettavat omakotitalotontit myydään ainoastaan perinnerakentamishankkeita varten. Lisää tietoa rakenteilla olevasta asuinalueesta ja tonttien hakulomakkeen löytää Sipoon kunnan sivuilta, https://www.sipoo.fi/omakotitalotontit-puu-talman-perinnekyla/ Muihin perinnerakentamiseen liittyviin säätiön hankkeisiin voi tutustua täällä, https://talonpoikaiskulttuurisaatio.fi/teemat/perinnerakentaminen/

14.4.2022
Maija Mäki
Talonpoikaiskulttuurisäätiön asiamies

Maakellarin filosofia

Kahden viime kesän aikana olen rakentanut maakellaria. Sellaista, jossa ulkomitat ovat 2 m x 5,3 m ja katto on valettu holvikatto. Kalkittuna tila on komea ja siihen mahtuu tarvittaessa useamman perheen talvista säilöttävää. Kun tulevana kesänä kellarin ympäristö maisemoidaan ja sen katolle istutetaan vadelmaviljelmä, ei kukaan ulkopuolinen erota sen olemassaoloa. Kellarin halssin ovet aukeavat nimittäin ylöspäin ja niihin tulee verkolla paikallaan pysyvä valkoapilanurmikko.

Mikä tällaisen rakentamisessa kiehtoo? Tietenkin rakentaminen, kaikki siihen liittyvät pienet probleemit, sinänsä. Tekisi mieli sanoa, että eihän tässä euroina laskien ole ollut mitään järkeä, mutta tein sen silti – ja oikeastaan juuri siksi.

Vaikka onhan maakellarissa suurikin järki, jos katsot vähän pitemmälle. Maakellari on ”viilennyskone”, joka ei tarvitse sähköä. Se ei voi mennä rikki. Se mahdollistaa perunoiden, omenoiden, juuresten, kaalien, viinimarjojen jne viljelyn omalla tontilla. Toisin sanoen, se lisää asumisen resilienssiä yhdessä tärkeässä kohdassa.

Karjalassa kaikki suomalaisten tekemät rakennukset on jo uudelleenkäytetty nykyisten asukkaiden rakennuksiin. Mutta huolella tehdyt maakellarit ovat yhä paikoillaan ja osa niistä on edelleen käytössä. Vesilahdella Laukon kartanon kivistä muurattu holvikellari on muistaakseni 1600 –luvulta ja täysin käyttökelpoinen.

Olen täysin varma, että tekemäni kellari on olemassa ja käyttökunnossa vielä 200 vuoden kuluttua. Tekisi mieli arvata, että se on käyttökelpoinen vielä 1000 vuodenkin kuluttua. Se taas antaa mahdollisuuden, että joku asuu tälläkin mäellä 30 sukupolven jälkeen. En tarkoita, että asukkaat olisivat sukua, mutta heillä on sama kokemus makrokosmoksesta, kuin meillä nykyisillä asukkailla.

Maakellari on siis kestävää kehitystä parhaimmillaan. Se on pieni investointi, jolla voi torjua ilmastonmuutosta. Se sallii vapausasteita sisältävän elämäntavan. Sen voi myös nähdä osaksi sekä vanhaa että uutta talonpoikaiskulttuuria. Onhan se nauriskuopan ja perunakuopan kehittyneempi versio.

Maakellari ja puutarhaviljely kuuluvat yhteen. Kellari antaa taloudellista riippumattomuutta ohi liikenteen, kaupan ja vaihtuvien hintasuhteiden. Sen ansiosta tamperelaiset lapsenlapset pääsevät oppimaan, miten perunaa istutetaan, porkkanaa harvennetaan ja omenapuita leikataan.

Jos lasketaan, että maaseudulla on nykyään joku 200 000 asuttua taloa ja toinen mokoma omakotitaloja väljillä tonteilla taajamissa, voisi Suomessakin olla ennen pitkää 400 000 maakellaria. Sekä kaikki ne, jotka voimme kuvitella kesämökeille rakennettaviksi. Kaikissa näissä tapauksissa rakentajaa auttaa, jos tontilla on rinnettä. Rinne lisää kellarin maarakentamisen todennäköisyyttä.

Maakellari, biolaani-puusee, talokohtainen biokaasutankki, aurinkopaneelit sekä useamman perheen yhteinen osakkuuskanala ovat niitä pieniä tekoja, joita voimme tehdä tulevaisuuden hyväksi. Hissukseen, ilolla, yksi kerrallaan.

8.3.2022
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija

Huussin nimi on huussi

Pohjoismaiden kuuluisin huusi lienee Taalainmaalla sijaitsevan Örnässtugan huussi, jonka reiän kautta muuan kapinallinen laiheliini Gustav Eriksson eli tuleva paksurunkoisempi kuningas Kustaa Vaasa pakeni vuonna 1520 vainoojiaan. Pohjoismaiden hienoimmat yleisövessat taas löytyvät Oslon kaupungintalolta. Käykääpä katsomassa.

Mutta mitä nimeä suomalaiset käyttävät ulkohuussista: tehän tiedätte, siitä pihanperukan puurakennuksesta, jossa asioidaan yksin? Vastaus on kätketty tämän jutun alkuriveille: koska ulkohuussi on saatu Suomeen Ruotsista, on se nimityskin hus eli huussi. Ruotsinajalla pihamaan pohjakaavaa piirrettäessä mainittiin ”hemligt hus”. Kerrotaan, että jokainen Viaporia verotöinä rakentamassa ollut talonpoika sai pois lähtiessään mukaansa huussin piirustukset (ne, joissa kurkistusikkuna on sydämen muotoinen) sekä syreenin taimen.

Talonpoikaiskulttuurisäätiö kysyi helmikuussa 2022 suomalaisilta, mitä nimeä huussista käytetään. Vastauksissa ylivoimainen voittaja oli juuri tuo huussi, 294 ilmoitusta. Jos lasketaan mukaan huussin eri versiot: hyysikkä (97), hyyssi (83), ulkohuussi (75), paskahuussi (73) ja hyyskä/pikkuhyyskä (65), saadaan nopeasti laskien huussin eri variantteja 687 vastausta. Kaiken kaikkiaan siis selvä enemmistö kaikista ilmoitetuista nimityksistä. Se on meille huussi.

Tuo sana paska muuten on liettuaa eli vasarakirveskansan kieltä ja tarkoittaa yksinkertaisesti likaa. Se on samaa kantaa kuin pestä mikä tarkoittaa lian poistamista vedellä. Julistavalla kielellä joku puhuu paskiosta, tätä kielihistoriaa tuntematta.

Mutta palataanpa huussisanastoon. On joukko asiallistavia nimityksiä, kuten ulkohuone (84), pikkula (64), käymälä (62), paskamakki/makki/maki (70), puucee (62), veski (18), pikkukamari (9) ja entisaikaisen kielenhuoltotoimiston suosittelema eriö (3). Vaikka itse istunto on maailman tavallisin tapahtuma, liittyy siihen muille mainittuna jotain huvittavaa ja siksi nämä asiallisuutta tavoittelevat nimitykset ikään kuin sisältävät ajatuksen, että asia on tämä, mutta emme nyt tee siitä numeroa.

Toista suhtautumista ilmentävät kaikki ne monet kymmenet leikittelevät ilmaukset. Niissä melkeinpä kuuluu rumputuli. Niistä käytetyin on Hotelli Helpotus (30). Muita ovat Syötyjen leipien konttori (10), Hätää kärsivien osasto (3), paikka missä kuninkaatkin käyvät yksin (3) hönteri (3) yksiö (3), ähkimö (3), pömpeli (2), äänestyskoppi (2), ajatushautomo (2) Yksittäisiin mainintoihin yltää istuntosali, ingenstanssi, kylmäkaappi, kyykkitupa, kyykkipaja, kanala / kukkola, maailmanperintökohde, maatalouspankki, postitoimisto, puulinna, päristyslauta, rauhala, temppeli, sydänmökki, toimisto, torttula, torni, valtaistuinsali, vierashuone, vähennyskamari.

Ruotsinkieltä tai ruotsinkielen vaikutusta on nimissä tupp/tuppen (7), utedass (3), skitu (2), skiteri, skithus, skitula, avträde, sjuttifemman, toppe, tuppila. Maallikon kielitaju ei kyllä tunnista, miten kukko liittyy huussiin. Käyttävätpä jotkut perheet saksankielistä ilmausta Scheissenhaus/seissenhaus.

Olen itse rakentanut anopin kesämökille ulkoisesti kreikkalaista temppeliä muistuttavan huussin. Se ei kuitenkaan saanut huussia tai veskiä kummoisempaa kutsumanimeä. Sen sijaan lapsuudesta 1960-luvulta muistan liiterin päädyssä sijainneen ulkohuussin, jonne mentiin pelkästään ”pihanperälle” tai ”nurkan taakse”. Sen jalkaosan alle kanat tekivät salapesiään. Pyyhkimisen oli tarjolla joko naulaan iskettyjä kiiltäväpintaisia papereita tai sanomalehteä. Niitä edellisiä ei kukaan koskaan käyttänyt ja jokainen tietää, miksi. Se kun oli semmoisenaan paskatuote. Onneksi ovat nämä serlat ja embot.

18.2.2022
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija