Satu

Muistamme ajan, jolloin piti käydä kaupassa viikonloppua tai juhlapyhiä varten. Ostettiin kaikki tarvittava, sillä kaupat todella olivat kiinni. Toisin kuin nykyään, jolloin olemme tottuneet elämään hetkessä. Ruokaa voi ostaa lähikaupasta melkein milloin vain.

Toimintaympäristömme on muuttunut parina viime vuonna merkittävästi. Vanha kulttuuri varautua viikonloppuihin ja arkeenkin on palannut. Eikä kyse ole vain kauppojen aukioloista vaan veden saatavuudesta tai lämmöstä.

Perustarpeet priorisointiin

Olemmeko unohtaneet perustarpeemme? Väitän, että olemme, sillä olemme pitäneet niiden tyydyttämistä itsestäänselvyytenä. Olemme unohtaneet, koska ruoka, vesi ja lämpö on riittänyt.

Ympäristö on kuitenkin muuttunut. Sujuva arki ei ole itsestään selvyys Suomessakaan. Tästä osoituksena on esimerkiksi se, että televisiossa kehotetaan varaamaan juomavettä poikkeustilanteita varten.

Vuoden alussa julkaistu Marttojen ja Maa- ja kotitalousnaisten uusi Kotivara-esite muistuttaa, että kotoa pitäisi löytyä vettä ja ruokaa ainakin 72 tunniksi. Punaisen Ristin sivuilta löytyy laajasti ohjeita varautumiseen myös Suomessa, kun erilaiset kriisit tai häiriötilanteet osuvat kohdalle.

Varautuminen lähtee meistä kaikista

Suomen turvallisuuskomitea korostaa, että suomalaisen yhteiskunnan varautumisen hyvän tason varmistamiseksi tarvitaan jatkossakin meitä kaikkia. Suomessa huoltovarmuus on osa maanpuolustuksen kokonaisturvallisuuskäsitettä.

Kokonaisturvallisuus muodostaa perustan suomalaisen yhteiskunnan kriisinkestävyydelle ja muutosjoustavuudelle. Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa kuvataan kokonaisturvallisuuden toimintamalli, jossa yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista huolehditaan yhdessä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Valtioneuvoston periaatepäätöksenä 16.1.2025 hyväksytyn turvallisuusstrategian mukaan
”Kokonaisuutena suomalaisen yhteiskunnan varautumisen tila on hyvä. Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen suojaamiseksi tehtävät toimet ovat pääosin riittävällä tasolla ja havaittujen kehittämiskohteiden suhteen on käynnistetty tarvittavia toimenpiteitä.”

Pitkän aikavälin muutosten ja yllättävämpien uhkien ennakointi on oleellista, kuten Sitra ennakointikatsauksessaan turvallisuusympäristön murros (2024) korostaa:
“Varautumisen lisäksi Suomelta ja suomalaiselta yhteiskunnalta edellytetään myös uudistumiskykyä, sillä turvallisuusympäristön perustavanlaatuinen murros haastaa monia vallitsevia ajattelutapoja ja toimintamalleja. Uudistuminen ei kuitenkaan voi perustua ainoastaan uhkiin ja riskeihin, vaan sen tueksi tarvitaan myös tulevaisuuden imua ja näkymiä toivottaviin, turvallisiin tulevaisuuksiin.”

Myös ruokainnovaatiot ovat osa varautumista

Vuoden alussa julkaistiin Briteissä kansalliselle varautumiskomissiolle osoitettu raportti varautumisesta ja ruokaketjun joustavuudesta. Just in Case: 7 steps to narrow the UK civil food resilience gap (2025) – raportti antaa jatkotyöstön mallia meillekin korostaessaan ruokavalion ja ruokainnovaatioiden merkitystä varautumisessa. Shokkikestävän ruokajärjestelmän toimeenpano vaatii kuluttajien tahtotilaa, jota instituutiot tukevat ja politiikka tukevat aukottomasti.

Pelkkä neuvonta ruokavaliosta ja kuluttamisesta ei riitä, vaan tarvitaan laajempaa näkemystä varautumisesta. Suomessa tästä on esimerkkinä tiedostaa kotimaisen kasvipohjaisen ruuantuotannon onnistumisen haasteet ja vaadittavat toimet, joita Kasviproteiini kasvun tiellä (2024) avaa. Varautuminen lähtee kansallisista olosuhteista, joita painottaa Suomeen rakennettava kestävä ruokajärjestelmä (2023). Ilmastonmuutos haastaa säiden ääri-ilmiöillään peltoviljelyä ja sopeutumistoimilla on kiire, jotta voidaan tuottaa kotimaista laadukasta ruokaa jatkossakin.

Ajattelunmuutosta tarvitaan

Oman ja läheisten arki tuntuu turvallisemmalta, kun toimimme annettujen varautumisohjeiden mukaan. Korona-aika opetti mutta helposti palaamme aikaan, jossa luotamme liikaa arkemme sujuvuuteen.

On surullista, että maailmassa on pitänyt tapahtua niin paljon turvallisuuden heikkenemistä, jotta voimme kyseenalaistaa perustarpeemme tyydyttämisen itsestäänselvyyden. Meillekin voi tulla jano, nälkä ja vilu. Oikeasti.

Talonpoikaiskulttuurissa kotivara oli arkipäivää, elämänmuoto. Ihminen koki olevansa niin tiiviisti osa luonto ja sen mahtia, että oli varauduttava silloin kuin se oli mahdollista. Vuoden kierron mukaan.

Nykyihminen, joka elää lähinnä kaupungeissa, ei näe luontoyhteyttä yhtä selvästi. Se koetaan mahdollisesti lomamatkoilla mutta sielläkin mukavuudet ja ruoka on tuotu lähelle.

Kaupunkiviljely palstoilla ja pihoilla palauttaa yhteyttä ruuan alkujuurille, talonpoikaiskulttuuriin. Toisaalta sellaisten ruokainnovaatioiden korostaminen, joissa maata ei käytetä tai kasvin kasvun ihmettä ei koeta, voivat loitontaa luontokosketuksesta. Solumaatalouskin tarvitsee biomateriaalinsa, joiden alkuperä tulee maankäytöstä.

Varautuminen mahdollistuu kaupunkien ja maaseudun yhteistyöllä

Olen kuullut sanonnan, että yhteiskunnan sydän sykkii kaupungeissa, mutta keuhkot ja verisuonet ovat maaseudulla. Jos esimerkiksi Päijänne-tunneli suljetaan, pääkaupunki jää ilman vettä. Kaupungit ja maaseutu tarvitsevat saumatonta yhteistyötä. Kansakuntaa tulisi kehittää entistä enemmän siihen suuntaan, jossa kaikki sektorit, kaupungit ja maaseutu toimivat kaikkien parhaaksi ja toisiaan auttaen. Se todellista varautumista.

Turvallisuutta tuo se, että meillä on vaihtoehtoja turvata perustarpeemme. Ruokaan ja vesihuoltoon sekä energiaan tarvitaan vaihtoehtoja, innovaatioita. Ruoka on todellista laatuenergiaa, kaloreita. Ravitseva ruoka vieläkin laadukkaampaa, elintärkeää energiaa.

Luonnon hyvinvointi on perusta, johon huoltovarmuus pohjaa. Meillä on rikkaat vesi- ja luonnonvarat ja voimme auttaa niillä myös muita kansakuntia. Ajassa, jossa maanpuolustus ja varautuminen on tullut osaksi arkeamme. Ajassa, jossa ilmastonmuutos haastaa ihmisen arkea ja luonnon toimintoja.

Ennakointi ja varautuminen on viisautta, josta mallia voi ottaa isovanhemmiltamme. Muistijälkiä vielä löytyy.

19.2.2025
Liisa Pietola
Vanhempi neuvonantaja, Ennakointi

Se alkaa jo Halikon vanhalta sillalta. Sillankaiteen päällä ilmehtivät kymmenet kaiverretut kurpitsat. Kynttilöin valaistu tie vie mäen päälle, jossa avautuu Salon seudun syksyn odotetuin tapahtuma: Rannikon puutarhan Kurpitsapuisto.

Kurpitsapuistossa kurpitsoja on kaikkialla: kasoissa, kaarissa, pyramidissa, maissilabyrintin kätköissä, luurankojen mukana veneajelulla. Myyntikojujen makkaroissa ja vohveleissa. Kurpitsoihin on kaiverrettu erilaisia hymyjä ja irvistyksiä, eläimiä, jopa monelle aikuiselle kävijälle vielä luurankojakin pelottavampia kuvioita, nimittäin autoista tutut varoitusvalot.

– Puiston rakentaminen lähti vähän vahingossa liikkeelle kun huomasimme, että ihmiset haluavat kuvata kurpitsoja.
Haluamme, että puisto tuo hymyn huulille, Rannikon Puutarhan yrittäjä Esa Rannikko kertoo.

Puutarhan oman tuotannon kurpitsoita kuluu tapahtuman 17 päivän aukiolon aikana Esa Rannikon arvion mukaan kymmeniä tuhansia.

– Koitamme myös joka vuosi vähän muutella puistoa, sillä vanhat kävijät toivovat näkevänsä tutun lisäksi jotain uutta. Tänä vuonna uutta on viime vuonna vähän testattu maissilabyrintti ja paalilinna, jossa luurangoilla on juhlat käynnissä. Puiston työmäärä on kuitenkin tällaiselle pienelle puutarhalle kohtalaisen reipas, joten ihan kaikkia ideoitamme emme millään pysty toteuttamaan, Rannikko harmittelee.

Muovia vain luurangoissa

Kurpitsoista eivät kaikki entisaikojen kekrinviettäjät olleet ehkä kuulleetkaan, mutta kekrin keskeiset elementit – sadonkorjuu ja yhteisöllisyys höystettynä ripauksella mystiikkaa – ovat vahvasti läsnä Halikossa.

– Kekri lähti Amerikan-vierailulle, muuttui siellä Halloweeniksi ja palasi sitten takaisin kotimaahan. Meillä täällä Halikon vanhassa kulttuurimaisemassa, oikein aidossa kekrimaisemassa, jutun juju on sadonkorjuujuhla ja sen keskiössä kurpitsa, Esa Rannikko kertoo.

Halikossa on haluttu tuoda puistoon kekrin Amerikan-tuliaisten eli kurpitsojen lisäksi vanhan ajan tunnelmaa: puistossa käytetään paljon puuta ja olkea, ja sähkövalon sijaan suositaan mahdollisuuksien mukaan kynttilävalaistusta.

– Muovia meillä ei ole kuin ehkä luurangoissa, Rannikko vitsailee.

– On hauskaa nähdä paikalla perheitä, joissa isovanhemmat kertovat lapsenlapsille tarinoita omasta lapsuudestaan. Esimerkiksi puiston pohjaksi levitellyt oljet herättävät monissa lapsuusmuistoja.

Kekrijuhlaa myös oman talon väelle

Vaikka kovin kuhina Kurpitsapuistossa on ilta-aikaan, kun puisto on kynttilänvalossa jännittävimmillään, keskellä päivääkin riittää väkeä. Myös puiston kunnossapitotyöt käyvät kiivaina: väsähtäneitä kurpitsoja vaihdetaan uusiin ja kynttilöitä sytytellään.

– Viime viikonloppuna taidettiin tehdä ennätys, kun puistossa oli töissä yli 200 ihmistä: 170 puutarhan omaa työntekijää ja siihen päälle liikenteenohjaajat ja ensiapu, Esa Rannikko kertoo.

Kurpitsapuisto on samalla puutarhan oman väen kekri, helmikuulla aloitetun viljelykauden päätös ja viimeinen yhteinen ponnistus. Sitten puutarha jää talvilevolle ja kausityöntekijät palaavat koteihinsa.

– Kun on pitkän kauden painanut pelloilla, pakkaamossa tai kuljetusauton ratissa, on kaikille mukava tehdä puistoa yhdessä ja nähdä, miten kävijät ilahtuvat, Esa Rannikko kertoo.

Rannikon puutarha on järjestänyt lokakuista kurpitsajuhlaa jo vuodesta 2018 saakka. Vuonna 2021 kurpitsat karkasivat koko seutukuntaan: alueen yrittäjät lähtivät mukaan ja alkoivat järjestää  Kurpitsaviikkoja. Niiden ohjelmassa tänäkin vuonna on monenlaisia tapahtumia, pop up -puoteja ja kierroksia sekä Rikalanmäen muinaismaisemissa Kekrimarkkinat. Kurpitsapuisto on edelleen juhlaviikkojen kruununjalokivi, jossa vierailee tuhansia ihmisiä.

– Tällainen uniikki, pähkähullu tapahtuma on ihmisten mieleen, vauvasta vaariin. Se jäyhinkin kaveri vähän sulaa, sellainen taika täällä on, Esa Rannikko myhäilee.

31.10.2024

Teksti: kekrilähettiläs Sanna Kähkönen
Kuvat: sisällöntuottaja Satu Pietilä

Omaleimaisuus Etelä-Pohjanmaan kulttuurimatkailussa

Kun olin pieni, äitini tapasi lukea minulle ja isosiskolleni mitä kiehtovimpia iltasatuja – ei ainoastaan Ronja Ryövärintyttärestä ja Vaahteramäen Eemelistä, vaan myös eteläpohjalaisista häjyistä, Napuen taistelusta ja Nuijasodasta, eläytyen niin, että kerran paikalle sattunut vieras oveen koputtaessaan säikähti ja miltei luikki tiehensä. Ne mitä ilmeisimmin eivät olleet jännittäviä hetkiä ainoastaan meille lapsille – olivathan ne kansantarinoita parhaimmillaan.

Kotiseutuni historia ja tarinat ovat olleet tavallisia puheenaiheita lapsuudenkodissani. Kasvoin niiden parissa, antaen niiden ruokkia mielikuvitustani ja kasvattaa kiinnostustani niitä kohtaan vuosi vuodelta yhä syvemmin. Teini-iässä mielenkiintoni tarinoita kohtaan laajeni ja kohdistui tuolloin erityisesti Irlannin ja Iso-Britannian alueelle, tuonne tarinoiden kehtoon, johon matkustettuani pääsin näkemään, mitä tarinallistaminen saattoi parhaimmillaan olla.

Aloin huomata merkittäviä eroja kotiseutuni kulttuurimatkailuun nähden. Ihmettelin, miksi edes suurin osa tapaamistani pohjalaisista ei tunnistanut niitä tarinoita, joita minulle oli läpi lapsuuden kerrottu. Kaikki toki tiesivät esimerkiksi Isontalon Antin ja Rannanjärven, mutta harva oli kuullut heihin liittyvää tarinaa kokonaisuudessaan. Kenties tämä havainto sytytti minussa jo tuolloin jonkinlaisen palon aihetta kohtaan. Sittemmin löysin itseni matkailun amk-opintojen parista, joista myöhemmin etenin maisteriopintoihin kulttuuriperinnön tutkimukseen painottaen. Graduni aihe muotoutui hiljalleen näitä tarinoita mietiskellessäni.

Kulttuuriperintöä pidetään merkittävänä matkailun voimavarana monessa Euroopan maassa. Paikallisiin, omaleimaisiin piirteisiin suhtaudutaan suurella uteliaisuudella, ja tarinallistetut kohteet erottautuvat ja herättävät matkailijoiden huomion, tehden matkakokemuksista tunteellisempia ja elämyksellisempiä. Ennen kaikkea ne voivat vahvistaa myös yhteisön identiteettiä ja kotiseutuun juurtumista.

Etelä-Pohjanmaalla aitoon ja omaleimaiseen kulttuuriperintöön keskittyvä matkailu on jäänyt vähäiseksi, ja tunnetut matkailukohteet rajoittuvat pääosin ostoskeskuksiin ja perheaktiviteettikohteisiin. Maakunta näyttäytyy rikkaasta kulttuurihistoriastaan huolimatta matkailijalle neutraalina ja erottautumattomana. Etenkin maaseudulla markkinoinnista ja imagotyöstä on toistaiseksi uupunut riittävä suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys. Eteläpohjalaisen imagon ja identiteetin välillä ilmenee ristiriitaisuutta: maakuntaidentiteetti koetaan valtaosin vahvana, mutta se, mitä matkailijoille halutaan välittää, herättää keskustelua. Matkailun markkinoinnista on haluttu jättää pois tyypilliset puukkojunkkari- ja salmiakkikuvioteemat, ja sen sijaan markkinointiviestinnän ilmettä halutaan modernisoida uuteen suuntaan. Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaisia vaikutuksia eteläpohjalaisen identiteetin ja imagon välisellä ristiriitaisuudella on alueen omaleimaisen kulttuuriperinnön hyödyntämiseen ja ilmenemiseen maakunnan kulttuurimatkailussa. Selvittääkseni tämän perehdyin siihen, millä tavoin ristiriitaisuuden merkit ovat havaittavissa. Tutkin sitä, miten alueen omaleimainen kulttuuriperintö on huomioitu maakunnan matkailustrategioiden tarjoamissa tahtotiloissa ja suuntaviivoissa, miten eteläpohjalaiset kulttuurimatkailuyrittäjät hyödyntävät omaleimaista kulttuuriperintöä tuotteistamisessa, sekä sitä, miten eteläpohjalaisuus näkyy matkaa suunnittelevalle alueen matkailumarkkinoinnissa ja -tarjonnassa.

Tutkielman edetessä selvisi, että alueen kulttuuriperintöä, omaleimaisuutta ja aitoutta sekä niiden avulla kehitettyjä erottautumiskeinoja pidetään strategioissa tärkeinä. Kuitenkin uusimmassa strategiassa omaleimaisuuden hyödyntämisen keinot ovat vanhempiin strategioihin verratessa vaikeammin tulkittavissa: Eteläpohjalaisuutta halutaan korostaa positiivisen kautta, ja esiin nostetut sloganit siitä, millaisena maakunnan halutaan näyttäytyvän (vieraanvaraisena, elinvoimaisena, empaattisena ja elämyksellisenä), jättävät tulkinnan herkästi pinnalliseksi ja varovaiseksi. Matkailijalle nämä sanat eivät välttämättä herätä suoraan mielikuvaa juuri eteläpohjalaisuudesta, vaikka maakunnan matkailumarkkinoinnissa erottautumistekijöiden tulisi avautua matkailijalle jo matkaa suunnitellessa.

Havaitsin, että omaleimaista kulttuuriperintöä selkeästi hyödyntäviä matkailuyrityksiä on löydettävissä niukasti suhteessa muuhun kulttuuri- ja matkailutarjontaan. Vahvasta identiteetistä huolimatta eteläpohjalaisiin liitetään sekä maakunnan sisällä että sen ulkopuolella negatiivisina pidettyjä, kliseisiä mielikuvia, jotka koetaan taakkana. Tämän seurauksena valtaosa yrityksistä, jotka hyödyntävät eteläpohjalaisuutta, esittelevät sitä matkailijoille positiivisen kautta ja helposti lähestyttävin keinoin. Eräänlaisena edelläkävijänä erottuva Kosolan talo sen sijaan tuo esiin myös eteläpohjalaisuuden vaikeampana kulttuuriperintönä koettuja aiheita, mutta saa osakseen paljon kyseenalaistusta ja jopa paheksuntaa – toisaalta myös kehuja ja kannustusta.

Sekä maakunnan matkailutarjontaa esittelevän Visit Lakeuden että joidenkin matkailuyritysten verkkosivuilla ja somekanavilla tarinallinen sisältö jää viestiltään vajavaiseksi, sitä on hankala löytää tai sitä ei ole löydettävissä lainkaan. Lisäksi eteläpohjalaisuutta hyödyntäviltä matkailuyrityksiltä puuttuu teemallinen yhteisnäkyvyys, joka loisi selkeän kategorisoidun kokonaisuuden. Näin ollen eteläpohjalaisuuden tarinan ja viestin yhtenäistäminen ei ole matkaa suunnittelevan asiakkaan näkökulmasta toteutunut, eikä maakunnasta pääse muodostumaan kuvaa, joka erottuisi muista maakunnista edukseen. Punainen lanka puuttuu.

Vaikeana koetun kulttuuriperinnön tuotteistamisen myötä tulee yritykselle väistämättä myös vastuu siitä, miten aiheesta kertoo ja miten reagoi saamaansa kritiikkiin. Ymmärrettävästi kaikki eivät halua siihen lähteä. Moni tuntuu unohtavan, että vaikean kulttuuriperinnön tuotteistaminen ei tarkoita suoraan sitä, että yritys ihannoisi siihen liittyviä historiallisia tapahtumia tai olisi sen aikaisten ratkaisujen ja arvojen kannalla.

Nykypäivänä kosketus lähiyhteisöön on vähentynyt ja yhteys omiin juuriin heikentyy. Elämme eräänlaista yksilökeskeisyyden aikaa, ja sen vaikutukset näkyvät muun muassa siinä, että ihmiset eivät halua niin sanotusti lokeroitua mihinkään. Moni ei ehkä koe enää kuuluvansa tiettyyn heimoon tai yhteisöön. Kun yhteisöllisyys vähenee, tiedon karttuminen lähiympäristön ja -yhteisön historiasta kaventuu. Tämä taas vaikuttaa käsityksiimme historian tapahtumista ja kaventaa perspektiiviämme. Tällöin vaikeana koetut historialliset tapahtumat nähdään herkemmin yksipuolisesti negatiivisessa valossa ja niistä mieluummin vaietaan sen sijaan, että niiden juurisyitä käsiteltäisiin syvemmin ja pyrittäisiin ymmärtämään sen aikaisia valintoja ja seurauksia.

Mitä vähemmän kouluopetuksessa eri asteilla käsitellään omaa alueellista ja paikallista historiaa ja kulttuuriperintöä, sitä herkemmin se jää opiskelijoiden sattumanvaraisen, oman kiinnostumisen ja vanhempien sukupolvien tiedonsiirron varaan. Mitä vähemmän eri sukupolvet ovat tekemisissä keskenään, sitä vähemmän eteläpohjalainen identiteetti enää perustuu alueen henkisen kulttuuriperinnön omaleimaisiin piirteisiin.

Paikallisyhteisöjen ja perinteenharjoittajien mahdollisuus osallistua matkailun kehittämistyöhön lisää todennäköisyyksiä alueen elävänä pitämiseen, yhteisöllisyyden säilymiseen sekä omaleimaisuuden vahvempaan välittymiseen matkailijoille. Tyytyväisinä ja kiinnostuneina myös alueen omat asukkaat harrastavat enemmän lähimatkailua ja kasvattavat omaa kotiseututietoisuuttaan.

Alueen vetovoimatekijät ovat jo olemassa ja hyödynnettävissä. Niiden vaihtaminen uuteen ja juurettomaan ei tee maakunnasta matkailullisesti merkityksellistä, päinvastoin, se menettää omaleimaisimman brändinsä. Väitöskirjatutkija Teppo Ylitalon sanoja lainaten: ”Siinä vaiheessa, kun pohjalaisuus vaihdetaan johonkin ’hienompaan ja parempaan’ ja pohjalaisuus mielletään vanhaksi jutuksi, se menettää merkityksensä”.

6.6.2024
Rauni Rannanjärvi
Kirjoittaja voitti Talonpoikaiskulttuurisäätiön opinnäytetyökilpailun vuoden 2023 pääpalkinnon. Opinnäytetyö: ”Maakunnan omaleimaisuus Etelä-Pohjanmaan kulttuurimatkailussa. Alueellisen identiteetin ja imagon välisen ristiriidan vaikutukset kulttuuriperinnön tuotteistamisessa” Kulttuuriperinnön tutkimus, Turun yliopisto

Kuva: Kosolan talo Oy ja kuvan on ottanut Ronja Hautamäki

Seurantalot ovat osa kansalaisyhteiskunnan kivijalkaa – edelleen

Korjausavustusjärjestelmä palkittiin Euroopan kulttuuriperintöpalkinnolla

Minä en ole seurantalon kasvatti.

Kotini oli pienehkön kaupungin taajaman reunamilla. Siellä ei ollut omaa seurantaloa – urheiluseuran tanssilava oli, mutta se ei enää minun nuoruudessani ollut aktiivisessa käytössä. Enkä osannut mitään seurantaloa kaivatakaan, enhän ollut sellaista nähnyt tai kokenut.

Olin 16-vuotias, kun minut pyydettiin kesätalkoisiin: Tukkijoella-näytelmä kaipasi haitarinsoittajaa. Hourunkosken – nimi tuli vuolaasta koskesta, johon joku varmaankin oli aikoinaan hourupäissään hypännyt – kesäteatteri toimi Lapuan Haapakosken nuorisoseuran naapurissa. Seurantalolla olivat esiintyjien sosiaalitilat ja vaatesäilytykset, karonkat ja muut kokoontumiset. Se oli käänteentekevä kesä hyvin yksin viihtyvälle ja vähän aralle pojalle: sellaista yhteenkuuluvuutta, yhdessä tekemisen riemua ja jaetun merkityksellisyyden kokemusta en ollut koskaan ennen saanut perheen ulkopuolella.

Tämän jälkeen kuljin monta vuotta Haapakosken nuorisoseuralla lasten tanhujen säestäjänä. En ollut erityisen hyvä soittaja – enkä ole vieläkään – eivätkä tanhut olleet parasta mitä tiesin, mutta jälleen kerran koin vahvaa yhteisöllisyyttä ja yhteyttä. Haapakoski oli liki kymmenen kilometrin päästä kotoani, enkä aluksi tuntenut juuri ketään. Silti minut otettiin mukaan avosylin ja omana itsenäni. Aivan ulkopuolisena olin yhtäkkiä osa seuran porukkaa.

Myöhemmin pääsin tutustumaan seurantaloihin laajemmin Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran puheenjohtajana ja valtakunnallisten Suomen Nuorisoseurojen Liiton ja Kalevan Nuorten Liiton luottamustehtävissä – nykyisin yhdistyneet liitot tunnetaan nimellä Suomen Nuorisoseurat.

Vielä enemmän silmäni ovat avautuneet nykyisessä tehtävässäni Kotiseutuliiton toiminnanjohtajana. Opetus- ja kulttuuriministeriö on delegoinut seurantalojen korjausavustusten jakamisen, selvitystyön ja korjausneuvonnan Kotiseutuliiton tehtäväksi. Korjausavustukset ja seurantalotyö kuuluvat myös toiminnanjohtajan jokapäiväiseen työnkuvaan.

Niin että vaikka minulla ei lapsuudessani ollutkaan omaa seurantaloa, koen vahvasti, että seurantalot ovat kasvattaneet minua. Ehkä en olekaan vain yhden, vaan monen seurantalon kasvatti.

”Merkittävä tunnustus pitkäjänteisestä työstä”

Toukokuun viimeisenä päivänä julkaistiin tieto, että suomalainen seurantalojen korjausavustusjärjestelmä on saanut Euroopan kulttuuriperintöpalkinnon (European Heritage Award / Europa Nostra Award). Se valtavan hieno tunnustus kaikille Suomen seurantaloille ja seurantalojen eteen tehtävälle vapaaehtoistyölle.

Palkintoperusteissa nostetaan erityisesti esiin se, kuinka kansalaiset itse pitävät Suomessa yllä paikallisyhteisöjen ainutlaatuista kulttuuriperintöä: ”Avustusohjelma tuo esiin kulttuuriperinnön suuren merkityksen yhteisöilleen. Keskittymällä paikalliseen kulttuuriperintöön se auttaa vahvan paikallistunteen luomisessa ja tukee niiden ihmisten kollektiivista hyvinvointia, joille nämä rakennukset ovat keskeinen osa yhteisöllistä elämää.”

Valintaraati pitää kansalaisyhteiskunnan ja julkisen sektorin menestyksekästä yhteistyötä ansiokkaana: ”Vahva keskinäinen vuorovaikutus sekä jatkuva sitoutuminen paikallisyhteisöjen ja viranomaisten puolelta ovat todella vaikuttavia, samoin laajuus sekä korjaushankkeiden määrällä että ajallisesti mitattuna.”

Erittäin lämmittäviltä tuntuvat myös valtionavustuksesta vastaavan ministerin kehut. Tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala summasi, että ”palkinto on merkittävä tunnustus Suomen Kotiseutuliitolle pitkäjänteisestä työstä rakennetun kulttuuriperintömme hyväksi yhdessä paikallisyhteisöjen kanssa”.

Suurin kiitos menee kuitenkin paikallisille seurantaloille ja paikalliselle vapaaehtoistyölle. Seurantaloasiain neuvottelukunnan puheenjohtaja Mikko Härö kuvaa osuvasti: ”Ei voi liiaksi kiittää yhdistysten ja järjestöjen sitoutumista talojensa vaalimiseen, niiden kautta paikallisen kulttuurin ja moninaisen aktiivisuuden mahdollistamiseen. Seurantaloilla ollaan kansalaisyhteiskuntamme ytimessä”.

Seurantaloasiain neuvottelukunta toimii korjausavustuksen asiantuntijaelimenä ja koordinoijana. Siinä on edustettuna 12 seurantaloja ylläpitävien yhteisöjen keskusjärjestöä sekä opetus- ja kulttuuriministeriö, ympäristöministeriö, Museovirasto ja Kuntaliitto.

Koko korjausavustusjärjestelmä rakentuu kansalaisyhteiskunnan varaan. Paikalliset seurantaloja ylläpitävät yhteisöt hakevat avustuksia kerran vuodessa, Kotiseutuliiton asiantuntija arvioi hakemukset ja keskusjärjestöt antavat niistä lausuntonsa. Neuvottelukunta tekee jakoesityksen, jonka Kotiseutuliiton hallitus sitten hyväksyy. Siitä lähtien kun ministeriö myöntää korjausavustuksen määrärahan, koko prosessi on kansalaisyhteiskunnan käsissä.

Korjausavustus on oikeastaan valtion siemenraha, joka mahdollistaa korjaukset. Korjaushankkeet vaativat aina myös omaa rahoitusta. Lisäksi hankkeisiin liittyy leimallisesti merkittävä talkootyön osuus. Seurantaloja ylläpitävät lähes poikkeuksessa seurojen vapaaehtoistoimijat.

Sunilan Pirtti on Kotkan Sunilassa sijaitseva seurantalo. Se rakennettiin alun perin palokunnantaloksi, mutta jäi sitten käyttämättömäksi ja rappeutui purkukuntoon. Urheiluseura Sunilan Sisu osti sen vuonna 2003 ja kunnosti tiloikseen. Kunnostusprojekti palkittiin Hyvän korjauksen palkinnolla 2022. Kuvat ennen ja jälkeen korjauksen: Lasse Mustonen ja Timo Vesterinen.

Harrastamisen, paikallisdemokratian ja yhdessä kasvamisen paikkoja

Seurantalot syntyivät aikanaan yhtä matkaa suomalaisen kansalaisyhteiskunnan kanssa 1800-luvun lopulta lähtien. Sitä mukaa kun paikallinen yhdistystoiminta vakiintui, järjestöt rakensivat omia talojaan. Vanhimmat säilyneet, seurantaloiksi rakennetut ovat 1880-luvulta, mutta sittemmin seurantaloksi on muutettu jopa 1700-luvulla rakennettu rakennus.

Seurantalot edustivat – ja edustavat edelleen – vahvasti alhaalta ylöspäin rakentuvaa kansalaisyhteiskuntaa. Talot tehtiin paikallisiksi monitoimitiloiksi. Niissä kokoustettiin, näyteltiin, urheiltiin, luettiin, runoiltiin, keskusteltiin, pidettiin kerhoja ja kaikkea muuta mahdollista yhteistä tekemistä.

Seurantalot olivat paikallisia kansalaisuuskouluja. Kuvaavaa on, että aikanaan niitä nimitettiin monesti edistysseuroiksi. Seurantaloilla toteutettiin vahvasti sivistyksen, itsekasvatuksen, yhteiskunnallisen aktiivisuuden, kansalaisuuskasvatuksen ja itsensä toteuttamisen ihanteita. Niissä opittiin yhdessä toimimista, argumentointia, puheiden pitämistä ja demokratiaa, jossa jokainen pääsi vaikuttamaan.

Ei ole mitenkään yllättävää, että monet kansanedustajat tai muut yhteiskunnan aktiivit saivat edistysseuroista korvaamattoman opin ja kipinän toiminnalleen.

Nykyään seurantaloja on toiminnassa noin 2500 – tarkkaa määrää ei tiedä kukaan. Suurin ryhmä ovat suomen- tai ruotsinkieliset nuorisoseurat, mutta mukana on myös työväentaloja, maamiesseurantaloja, raittiustaloja, kansantaloja, marttataloja, kotiseututaloja, urheiluseurantaloja, vapaapalokunnantaloja, marttataloja ja monia muita. Talot kattavat kansalaistoiminnan kentän laidasta laitaan.

Seurantaloyhteisöjen vanha aatteellinen pohja on haalistunut, ja käytännössä kaikki seurantalot ovat avoimia kaikenlaiseen kansalaistoimintaan. Se on myös korjausavustuksen edellytys. Toimintaympäristökin on muuttunut vahvasti: jos seurantalo oli ennen ainoa vaihtoehto yhteisölliseen toimintaan, nyt erilaiset mahdollisuudet kilpailevat vapaa-ajastamme. Älyruudut ja tekoäly kuljettavat meitä sellaisiin ulottuvuuksiin, jotka tuntuivat ennen mahdottomilta.

Silti seurantalot ovat edelleen eläviä – ja perin tarpeellisia. Ne tarjoavat alustan mitä moninaisimpaan paikallistoimintaan. Taloilla harrastaa viikoittain kymmeniätuhansia lapsia, nuoria, aikuisia ja senioreita – joka puolella Suomea. Eivätkä sitä paitsi tämän päivän rajattomat mahdollisuudet suinkaan ole kaikkialla rajattomat: noin puolet seurantaloista sijaitsee seuduilla, jossa ei ole muuta vapaaseen kansalaistoimintaan soveltuvaa tilaa.

Tämän päivän uutisia seuratessa en voi välttää ajatusta, että seurantalojen vanhalle sivistys- ja demokratiakasvatukselle olisi tilausta enemmänkin. Tänä vuonna vietetään sivistyksen teemavuotta, mutta otsikot täyttyvät vastakkainasetteluista ja valtakunnan vaikuttajienkin keskustelut menevät päällehuuteluksi – somekeskustelukulttuurista puhumattakaan.

Yhdessä tekemisen tapa on meiltä vähän hukassa, unohtunut tai unohdettu. Suunta on tuhoisa.

Osallisuuskeskusteluissa muistellaan joskus antiikin Kreikan demokratiaa. Siellä keskusteltiin, soviteltiin ja päätettiin paikallisesti. Seurantalot toteuttavat tätä samaa eurooppalaista ideaa, mutta vielä paremmin kuin antiikin maailmassa. Kaksituhatta vuotta sitten demokraattiseen järjestelmään osallistuminen oli harvojen etuoikeus, mutta tämän päivän seurantaloille mahtuvat kaikki.

Talkootyön voimaa Kerkkoon nuorisoseuralla Porvoossa. Kuva: Heli Pelkonen.

Korjausavustukset ovat yhteiskunnalle tehokas ja edullinen järjestelmä

Seurantaloja tarvitaan edelleen mitä suurimmassa määrin. Ja niin tarvitaan niiden toiminnan mahdollistavia korjausavustuksiakin. Tänä vuonna valtio kohdensi korjausavustuksiin erittäin suuren leikkauksen. Julkisen talouden tasapainotustarpeet ovat ymmärrettäviä, mutta toivottavasti leikkaukset jäävät seurantalojen osalta tähän.

Leikkausten kerrannaisvaikutukset ovat arvaamattoman suuret ja kohdistuvat suoraan paikallisen kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiin. Siihen, että jokaisella olisi tulevaisuudessa oikeus harrastaa. Siihen, että myös harvaan asutuilla seuduilla olisi mahdollisuus yhteisölliseen toimintaan. Siihen, että joka puolella rakentuisimme yhteisöksi, joka ottaa kaikki mukaan. Siihen, että seurantaloja voitaisiin tulevaisuudessakin käyttää paikallisina turvallisuuskeskuksina mahdollisissa poikkeusoloissa (joita toivottavasti ei tule). Siihen, että ehkäisemme syrjäytymistä, turvattomuutta ja ulosjäämisestä johtuvia järjettömiä väkivallantekoja.

Suomen Nuorisoseurat tutki vastikään korjausavustuksen tarvetta. Vastauksissa korostettiin seurantalojen merkitystä seuran toiminnan ja koko yhteisön toiminnan mahdollistajana. Korjausavustusten kerrottiin mahdollistaneen talojen kehittämisen ja korjaamisen, kun taas ylläpidon kustannukset jäävät lähes aina seuran omilla varoilla katettavaksi. Vastausten mukaan seurantaloilla tarvitaan tietoa, apua ja tukea talojensa ylläpitämiseen, kehittämiseen ja peruskorjauksiin. Kansantalojen Liitto on tekemässä vastaavaa kyselyä.

Oulaisten nuorisoseuralla on näyttävä seurantalo Soihtula. Kuva: Tuomas Uusheimo.

Viesti on selvä. Vaikka perinteikkäät seurantalot ovat muuttuneet jo rakennusperinnöksi ja kulttuurihistorialliseksi arvokkaiksi kohteiksi, ne eivät ole mitään menneisyyden jäänteitä, vaan aktiivisia ja eläviä toimintakeskuksia. Ne elävät vahvasti tässä ajassa ja tarjoavat sellaista yhteistä toimintaa ja tekemistä, joka juuri siinä paikallisyhteisössä koetaan tärkeäksi.

Loppujen lopuksi seurantaloissa tai edes korjausavustuksissa ei ole kysymys seinistä. Talot ja niiden tapahtumat ovat yhteisön muistia ja historiaa. Toimintansa kautta ne ovat tämän päivän yhteisöllisiä solmukohtia.

Seurantalot ovat edelleen paikkoja, joissa tehdään tulevaisuutta. Yksi korjaushanke, yksi kokoontuminen ja yksi tapahtuma kerrallaan. Yhdessä.

15.6.2024
Teppo Ylitalo
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja.
teppo.ylitalo at kotiseutuliitto.fi

Niin muuten, käypä äänestämässä seurantalojen korjausavustusjärjestelmä Europa Nostra -yleisöpalkinnon voittajaksi! Ohjeet löytyvät täältä.

Korjausavustusta ja sillä tehtävää työtä esitellään lyhyesti kulttuuriperintöpalkintoa varten tehdyllä videolla. Klikkaa itsesi neljän minuutin seurantaloretkelle!