Satu

Hyvinvointia kulttuurimaisemasta

On hyvä katsoa kauas, horisonttiin. Mieli inspiroituu, kun voi nähdä peltojen yli ja viipyä maisemapiirteissä katseen matkatessa kohti taivaanrantaan, metsän siluettiin.

Tunteessa on kyse kulttuurisesta ekosysteemipalvelusta, jota ihminen ja luonto ovat yhdessä muovanneet vuosisatoja. Voimme sanoittaa Suomelle tyypillisen maalaismaiseman talonpoikaiseksi kulttuuriteoksi, joka lisää aineetonta hyvinvointiamme.

Metsäisenä maana maisemaamme kuuluvat Suomessa metsän moninaiset piirteet. Suomen pinta-alasta 77 % on metsää, 10 % vesistöjä ja 7–8 % peltoa, loput rakennettua. Maiseman monimuotoisuutta lisäävät tyypillisesti metsänreunat puineen, joita peltoaukioilta voi ihastella kaukaa.

Maiseman sulkeutumisesta ja metsittymisestä ollaan syystä huolissaan. Suomalaisten on tärkeää kokea luontosuhdetta metsässä mutta yhtä tärkeää on myös saada katsoa kaukaa – maisemaan.

Ekosysteemipalvelut hyvinvointimme kulmakivinä

Ekosysteemipalvelut ovat luonnon ihmiselle tarjoamat aineelliset ja aineettomat hyödyt, kuten hiilinielut, ravintokasvien pölytys, veden ja ilman puhdistus tai tulvien hillintä. Nämä ovat ylläpito- ja säätelytoimia, joihin ihminen toimillaan vaikuttaa.

Keskeisemmin ihmisen toiminta vaikuttaa niin sanottuihin tuotantopalveluihin, kuten ruuan ja puun tuotantoon.  Ihmisen jälki luonnossa näkyy selvimmin maisemassa, kulttuurisena ekosysteemipalveluna, johon kuuluvat myös rakennukset ja pihapiirit.

Ekologinen jälleenrakentaminen tärkeää tulevaisuustyötä

Maaseudun aktiivinen toiminta pitää yllä avoimia maisemia, joiden sulkeutuminen herättää huolta, kun kaupungistuminen etenee. Myös metsien käyttö, hakkuut ja uudistusmenetelmät puhuttavat meitä.

Ihmiselämän pituus on lyhyt verrattuna luonnon kiertokulkuun, ja aikajänne siten usein vaikea hahmottaa. Vaikka ekosysteemipalveluja haittaava ihmistoiminta ei heti näy luonnossa ja maisemassa, luonnolla on pitkä muisti. Onneksi muisti riittää myös palautumiseen, vaikka se ottaa aikansa. Kun ennallistamisen vaikutukset ovat tiedossa, luonto ei petä.

Siten on tärkeää tunnistaa mitkä toimet vahvistavat, ja mitkä heikentävät luonnon ja ihmisen yhteistyötä tulevaisuudessa, jossa ihmisen hyvinvointi ja toiminta pysyy luonnon kantokyvyn rajoissa.

Tulevaisuustyön ytimessä on ekologinen jälleenrakentaminen, jossa on kyettävä näkemään yli sukupolvien – luonnon aikajänteellä menneeseen ja erityisesti tulevaan.

Kulttuurimaisema ja planetaarinen terveys

Kulttuurimaiseman vaaliminen ja monimuotoisen maalaismaiseman ylläpito on tärkeää kestävyystyötä, jossa huolehdimme ekologisesta jälleenrakennuksesta ja ihmisen hyvinvoinnista.

Planetaarisessa terveydessä puhumme yhteisestä terveydestä, joka sisältää ajatuksen ihmisten hyvinvoinnin ja ympäristön tilan keskinäisriippuvuudesta.

Ihmisen hyvinvointi on riippuvainen luonnon hyvinvoinnista ja sen tarjoamista palveluista, kuten maisemasta. Osana planetaarista terveyttä kulttuurimaisema tarjoaa luontoyhteyden kokemuksia, ruokkii nykyajan kiireistä ihmismieltä ja antaa tilaa viipyileville ajatuksille luonnon moninaisessa kauneudessa.

2.5.2023
Liisa Pietola
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja Sitran kestävyysratkaisujen johtava asiantuntija

Kuva Liisa Pietola: Kirsikkapuu, öljy kankaalle 2016 https://www.liisapietola.net/#galleries

”Tasan yöt, tasan päivät” – kevään alku Pohjolassa

Aikana, jolloin elämä rytmittyi luonnon vuodenkierron mukaan, aikakäsitys perustui auringon ja kuun vaiheiden tarkkailuun. Syklisen aikakäsityksen mukaan elämä kulki ikään kuin suljetulla ympyrällä, joka toistui vuodesta toiseen melko samankaltaisena. Elämän kierto ja sen edellytykset, kalastus, metsästys, kasvien kerääminen ja viljely, järjestettiin vuodenaikojen mukaisesti. Erityisen merkityksellisiä hetkiä olivat vuoden lyhyin ja pisin päivä sekä ajankohdat, jolloin yö ja päivä ovat saman pituisia. Nykyisin tunnemme nämä päivät talvi- ja kesäpäivänseisauksena sekä kevät- ja syyspäiväntasauksena. Monissa kulttuureissa kevätpäiväntasaus on merkinnyt uuden kasvukauden alkua, jota on juhlittu erilaisin rituaalein ja toivotettu uusi satovuosi tervetulleeksi.

Vanha roomalainen kaksitoista kuukautta käsittävä vuosi alkoi keväällä ensimmäisenä maaliskuun päivänä, jolloin aloitettiin kevätkylvöt. Monissa kielissä nykyvuoden neljän viimeisen kuukauden nimet perustuvat tähän vuoden kierron tapaan: september on seitsemäs, october kahdeksas, november yhdeksäs ja december kymmenes kuukausi. Vuodenkierron tasaus eli karkauspäivä ajoitettiin vuoden loppuun eli helmikuulle.

Kevätpäiväntasaus sijoittuu maaliskuun 20. tai 21. päivään. Kevätpäiväntasauksen aikaan on Suomessa vietetty Pentin päivää (21.3), jota kutsuttiin Etelä-Pohjanmaalla Mato-Pentiksi. Uskottiin, että ”madot” eli käärmeet heräilivät juuri silloin talvikoloistaan. Sen vuoksi karjaa oli suojeltava ja pidettävä se vielä sisätiloissa. Näin toimimalla onnettomuuksilta vältyttiin myös kesäaikana. Mutta mihin mahtaa perustua kyseinen uskomus ja onko sillä todellisuuspohjaa luonnossa? Ajankohta tuntuu kovin varhaiselta, sillä Suomen ainoa myrkyllinen käärme, kyy, horrostaa huhti-toukokuulle. Kustaa Vilkuna on pohtinut samaa asiaa, ja hänen mukaansa käärmeuskomus onkin omaksuttu meitä etelämpää, apotti Benediktus Nursilaisen (k. 21.3.543) muistopäivän tunnusmerkkinä olleesta käärmeenkuvasta, joka esiintyy vanhoissa kalenterisauvoissa. Siinä missä kyykäärme saattaa täällä pohjoisessa horrostaa jopa kahdeksan kuukautta, etelämpänä sille riittää lyhyimmillään kuukausi. Mato-Pentti elää kuitenkin edelleen omaa tarinallista uskomuselämäänsä täällä pohjoisessa.

Pohjolassa viljelykausi aloitetaan kevätpäiväntasausta hieman myöhempänä ajankohtana. Täällä kevään enteet liittyvät muutoksiin luonnossa, kuten lintujen paluumuuttoon, kalojen kutuun, lumen sulamiseen ja jäiden lähtöön. Kevään tullen voitiin todeta tietyn ajanjakson päättyneen eli talven olevan takanapäin. Kotieläinten ikäkin laskettiinkin tavallisesti talvina vuosien sijasta.

Joillakin kansoilla kuukausien nimet ovat pohjautuneet luonnossa, eläinmaailmassa ja ihmisten omassa toiminnassa säännöllisesti toistuviin ilmiöihin. Ostjakkien vuosi alkoi syksyllä madekuulla. Lintujen paluumuuton mukaan oli nimetty lopputalvesta alkava, epävarmaan kotkien paluuaikaan sijoittuva pettävä kotkakuu ja tavalliseen kotkien paluuaikaan ajoittuva varsinainen kotkakuu. Niitä seurasivat variskuu sekä hanhi- ja sorsakuu.

Kurkien paluumuuttoa on pidetty yhtenä kevään alkamisen merkkinä. Gananderin sanakirjasta (1789) löytyvä sanonta ”Kriu Krau Kreun päivä, tasain yö, tasain päivä” on sisällöltään samankaltainen kurkien viestinä tunnetun sananlaskun ”Tasan yöt, tasan päivät, tasan kaksi jalkaistani” kanssa, sillä Kriu Krau merkitsee maakurkea. Nämä sananlaskut kertovat kurkien ilmoittavan muuttomatkansa takaisin pohjoiseen alkavan juuri kevätpäiväntasauksen aikaan.

Lintujen muutto on ennustanut paitsi kevään, myös sopivan kylvökauden alkua. Joroisilta tunnetaan sanonta ”Kyyhkyläinen käskee kyntämään”. Niin ikään västäräkkien saapuminen pelloille merkitsi hyvää kyntöaikaa. Vielä parempi merkki oli, jos västäräkki meni hevosen vatsan alitse ja istui sahran eli auran päälle. Paras enne oli, mikäli keltavästäräkit saapuivat ”harmaiden” sijaan.

Kyntämisen jälkeen päästiin kylvämään. Kurkiauran eli kylvökurkien lentäminen pellon yli oli suotavaa ennen kylvön aloittamista. Joroisilla ohrantekoaika oli parhaimmillaan silloin, kun allit lauloivat. Kaatra eli kuikka puolestaan lauloi sopivan kauranteon ajankohdat. Sen laulun kuultiin sanovan: ”Kauroja vakkaan, kauroja vakkaan, kauroja vakkaan”. Kauranteko tuli lopettaa silloin, kun vesilinnuilla oli poikaset. Rukiin sopivasta kylvämisajankohdasta kertoivat harakat ja kotkat. ”Kun harakka tulee kylään ja on rinta vielä höyhenistä melkein paljas, niin pane silloin ruissäkit rattaille ja mene touolle”, suositeltiin Artjärvellä. Kotkien naukuminen eli vinkuminen oli toinen merkki rukiin kylvön aloittamiselle.

Lintujen muuton lisäksi enteitä kevään saapumiselle on tulkittu säästä. Kevätpäiväntasaukseen liittyviä uskomuksia on kuitenkin säilynyt varsin vähän. Sen sijaan kirkollisiin juhliin, Marian ilmestymispäivään (25.3.) ja pääsiäiseen, niitä on liitetty enemmän. Molempien juhlien ajankohdat on määritelty suhteessa kevätpäiväntasaukseen. Marian päivän säästä on ennustettu etenkin lumiolosuhteita. Sitä pidettiin kevään taitekohtana. Varhaisina keväinä maa saattoi paljastua jo Marian päivänä. Silloin alettiin myös odottaa hauen kutua, metsälintujen soidínta ja kurkien paluumuuttoa. Peräpohjolassa päivä tunnettiin variksen liitopäivänä, niiden saapuessa takaisin talven vietosta etelän tunkioilta. Marian päivän enteissä on samankaltaisuuksia harvoihin kevätpäiväntasauksen yhteydessä säilyneisiin enteisin. Voidaankin ajatella, että vanhat kevätpäivätasaukseen liittyneet uskomukset ovat sulautuneet kristilliseen perinteeseen ja vakiintuneet kansanperinteessä Marian päivän yhteyteen.

12.4.2023
Anna Rauhala
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja kansatieteen tutkija Helsingin yliopistossa

Kurkistuksia Talonpoikaiskulttuurisäätiön arkistoon

”Erikoisen mielihyvän tuntein otin vastaan tiedon Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisesta. Tällaiset harrastukset ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja seuraavaksi vastaan empimättä myöntävästi ehdotukseenne, että suostuisin antamaan merkitä itseni Talonpoikaiskulttuurisäätiön jäsenluetteloon.”

Näillä sanamuodoin osastopäällikkö Väinö Suuronen hyväksyi kutsun Talonpoikaiskulttuurisäätiön jäseneksi helmikuussa 1938. Hieman aiemmin, helmikuun 6. päivänä perustajajäsenet olivat allekirjoittaneet säädekirjan ja säätiön säännöt ja toimittaneet ne oikeusministeriöön, jossa asiakirjat hyväksyttiin 11.2.1938. Siitä lähtien, reilun 80 vuoden ajan, säätiön toiminta on ollut monipuolista ja vilkasta. Säätiön arkistoon kertynyt aineisto on tästä todistuksena. Toiminnan alku kului käynnistelyssä ja muun muassa jäsenistön hankkimisessa, josta kertovat säilyneet kirjeet, jotka vuoden 1938 osalta sisältävät Väinö Suurosen kirjeen mukaisesti miltei yksinomaan vastauksia säätiön jäsenyyskutsuihin.

Säätiön toimintaan on vuosikymmenten kuluessa kuulunut kyselyiden, kilpailujen, erilaisten hankkeiden ja palkintojen jaot. Esimerkiksi vuonna 1945–1947 säätiö toteutti laajan Tuulimyllykyselyn, joka suunnattiin kunnallislautakunnille ja joita pyydettiin kartoittamaan kunnan alueella sijaitsevat tuulimyllyt. Kyselyn taustalla vaikutti huomio tuulimyllyjen vähenemisestä ja sen myötä syntyneestä tarpeesta tallentaa rakennuksiin liittyvää tietoa. Kyselyn tuloksena säätiö sai lukuisia vastauksia kertomuksina ja valokuvina kunnissa sijaitsevista tuulimyllyistä. 1950-luvulla säätiö järjesti kirjoituskilpailun teemalla ”Merkillisiä kansanihmisiä”, johon se sai noin 50 vastausta. Sittemmin hankkeissa ja kilpailuissa on keskitytty enemmän rakennustaitajien kartoittamiseen, kuten 1980-luvulla toteutetussa ”Vanhat mestarit” -hankkeessa, ja rakennusperinteeseen, josta esimerkkinä mainittakoon vuonna 2003 toteutettu Rakennusperintökilpailu.

Säätiön Kilpiraadin pitkäaikainen ja säännöllinen toiminnan muoto on ollut myöntää perinteistä rakentamistapaa kunnioittavien rakennusten ja pihapiirien ylläpitäjille kunniakilpiä. Tästä toiminnasta on syntynyt säätiön arkistoon laaja aineisto, joka sisältää merkittävän suomalaista rakennusperintöä kuvaavan valokuvakokoelman ja kirjallista rakennushistoriallista tietoa.

Viime vuosien toiminnasta arkistossa näkyy jälki muun muassa Kekri-perinteen aktiivisesta ylläpitämisestä, maaseutuyrittäjien tiloilla tehdystä nykydokumentointihankkeesta ja vuosittain järjestettävästä opinnäytetyökilpailusta. Silmäys säätiön arkiston sisältöön osoittaa, että se on vuosikymmenten saatossa onnistunut toteuttamaan Esko Aaltosen säätiön jäsenistön ensimmäisessä kokouksessa 1.8.1939 pitämässään puheessa lausumansa tavoitteen:

”Me hyvin tiedämme, ettei mennyttä kulttuurimuotoa, olkoon se ollut kuinka ylevä tahansa, voida enää saada henkiin sellaisenaan käytettäväksi uuden aikakauden ihmisille. Mutta nykypolvi voi siitä ammentaa elinvoimaa uusia tehtäviä varten. Ja Säätiömme koettaa vaikuttaa siihen, että vanha talonpoikaiskulttuuri tunnettaisiin oikealla tavalla. Se helpottaisi kulttuuriperinnon muuntamista uusiin oloihin.”

Talonpoikaiskulttuurisäätiön arkisto sijaitsee Keskustan ja maaseudun arkistossa Helsingissä. Säilytettävää analogista aineistoa on yhteensä 5,2 hm ja sähköisessä muodossa olevaa aineistoa 13,85 Gt. Aineistot ovat tutkijoiden käyttävissä KMA:n tiloissa. Säätiön arkistoaineistoon liittyvissä kysymyksissä KMA:ssa vastaa tutkija Niina Koskihaara
p. 050 388 0043.

23.2.2023
Niina Koskihaara

Yläkuva: 20. vuosikokous 1.3.1958, kuvaajasta ei tietoa

”Jäätte sen velkaa seuraavalle sukupolvelle”

Olen ollut onnekas. Sain huolehtivat vanhemmat, ja juuret, jotka ovat koukuttaneet jo teini-iässä alkaneeseen sukututkimus- ja paikallishistoriaharrastukseen. Varttuneemmalla iällä sain vielä mainiot appivanhemmat.

Vaikka aiemmat sukupolvet alkavat jo vanhentua ja asuvat kaukana, he tarjoavat mielellään apuaan monella tavalla: tulevat huolehtimaan lapsista kun vaimon kanssa satumme molemmat yhtä aikaa työmatkoille, kulkevat mukanaan kuormallinen herkullisinta kotiruokaa, tuovat joulukuusen ja halkokuorman, huoltavat koneet ja murehtivat voinnit.

Mitään korvausta he eivät huoli, anoppi joskus vain korkeintaan kuittaa, että ”oisko tuo liikaa, jos tuhannet kiitokset”. Sen sijaan hän sanoo usein, että ”jäätte sen velkaa seuraavalle sukupolvelle”. Omilta vanhemmilta ja appivanhemmilta saatu apu siis korvataan auttamalla taas seuraavaa sukupolvea. Ylisukupolvisen kestävän kehityksen idea parhaimmillaan!

Ylisukupolvinen viisaus

Ennen aikaan ylisukupolvisuus oli vahvasti sisäänkirjoitettuna suomalaiseen talonpoikaiskulttuuriin. Elämässä tarvittavat opit omaksuttiin vanhemmilta ja isovanhemmilta, jotka usein asuivat samassa pihapiirissä. Tai itse asiassa modernin ydinperheen lisäksi kotona tai sen välittömässä yhteydessä asui usein monenkirjava joukko sukulaisia, syytinkiläisiä, palvelusväkeä, itsellisiä ja mitä kaikkea missäkin.

Perheen tai kotiväen käsite oli nykyistä laajempi. Vastuu vanhuksista ja vaivaisista ei kuulunut tuolloin yhteiskunnalle, vaan perheelle. Huolehtiminen ulottui sekä oman halun että käytännön pakon sanelemana yli sukupolvien ja myös oman kotitalouden yli, omaan yhteisöön.

Vaikka vanhassa yhteiskunnassa oli ongelmansa, oli talonpoikaiskulttuuri pullollaan ylisukupolvista viisautta. Sellaista, jota jaettiin ja opittiin tavallisen elämän keskellä vähän vahingossa. Huolenpitäjien ja avustettavien roolit menivät sekaisin, kun vanhat välittivät kokemuksiaan, työikäiset vastasivat elatuksesta ja lapset kasvoivat aikuisuuteen askel kerrallaan aina uusiin töihin paneutumalla ja nuorempia lapsia kaitsemalla.

Tuloksena oli enemmän tai vähemmän harmoninen yhteiselo, johon kukin sukupolvi toi oman panoksensa omien mahdollisuuksiensa mukaan.

Sukupolvien kuilu

Nykypäivänä ylisukupolvisuus ja siihen liittyvä yhteisöllisyys ovat haipuneet arjesta. Mittaamme yhteiskunnan kehitystä esimerkiksi väestöllisenä ja taloudellisena huoltosuhteena. Edellinen ilmaisee ei-työikäisten ja työikäisten lukumäärän suhdetta, jälkimmäinen työttömien ja muiden työvoiman ulkopuolella – esimerkiksi ikänsä vuoksi – olevien sekä työllisten lukumäärän suhdetta. Tuottaviksi kansalaisiksi lasketaan huoltosuhteiden mukaan 15–64-vuotiaat: yhteiskunnan kannalta ihmisen on määritelty olevan arvokkaimmillaan siinä välissä.

Nuoremmat ja vanhemmat nähdään nykyään liian usein vain huolenpidon kohteena. Vanhoja ei pidetä enää viisaita ja kokeneita, vaan heihin suhtaudutaan monesti kelkastajääneinä. Samalla nuoret leimataan usein saamattomiksi ja osaamattomiksi. Todellisuudessa tietysti molemmat ennakkoluulot ovat vääriä.

Perhemallien muuttuessa monilla ei ole enää kolmen, saati neljän sukupolven arkiyhteyttä. Useimmat kai eivät pitäisi sellaista toivottavanakaan.

Me olemme kadottaneet ylisukupolvisen viisauden, ja lopulta tilanteesta kärsivät kaikenikäiset. Ikäihmiset kokevat vähättelyä ja jäävät usein yksin. Samalla nuorilta jää paljon tärkeää oppia saamatta. Työikäiset uupuvat työkuorman alle samaan aikaan, kuin toisilla on liikaa aikaa. Ennen koko kylä kasvatti, mutta nykyään edes naapurin lasten hölmöilyyn puuttumista ei aina katsota hyvällä.

Ylisukupolvisuuden puuttuminen heijastuu myös esimerkiksi siihen, miten nykyihmiset kohtaavat elämän ja kuoleman. Ennen elämänkulkuun kasvettiin suvun mallien mukaan. Nykyään moni arvelee, että lapsia ei pitäisi ottaa ollenkaan mukaan hautajaisiin, vaikka ne olisivat tärkeitä kasvamisen ja sukuun kiinnittymisen paikkoja.

Jossakin vaiheessa ylisukupolvisuus alkoi näyttäytyä negatiivisena ilmiönä. Se hahmottui useimmiten huono-osaisuuden periytymisenä tai ylisukupolvisena köyhyyden ketjuna.

Ylisukupolvisuus voimavarana

Viime vuosina me olemme kuitenkin havahtuneet löytämään positiivista ylisukupolvisuutta uudelleen, uudessa muodossa. Sitran tuoreessa Megatrendit 2023 -raportissa ylisukupolvisuus nähdään yhdeksi merkittäväksi tulevaisuuden mahdollisuudeksi, siis positiiviseksi voimavaraksi.

Siinä todetaan, että ylisukupolvisuudella voidaan omalta osaltaan luoda nykyistä vahvempaa yhteiskunnallista luottamusta ja osallisuutta. Tämän päivän maailmassa vastuullisuusajattelussa, liittyipä se sitten irtautumiseen ylikulutuksesta, pyrkimykseen nuorten suhteellisen osuuden uudelleen nostamiseen äänestäjissä tai yritysten ja julkishallinnon toimintaan, oman sukupolven huomioiminen ei enää riitä. ”Vastuullisuusajattelussa voimistuu myös ylisukupolvinen ajattelu”, raportti tiivistää.

Suomen Kotiseutuliitto on toteuttanut nyt jo usean vuoden Mestarit & Kisällit -toimintamallia. Ensin Suomen Kulttuurirahaston ja sitten opetus- ja kulttuuriministeriön tuella on perustettu 30 ylisukupolvista toimintaryhmää. Ikäihmiset ja lapset tai nuoret kohtaavat niissä tasa-arvoisina paikallisen kulttuuriperinnön äärellä.

Toimintamallin mainio perusajatus on, että kuka vain – iästä riippumatta – voi olla mestari tai kisälli. Kaikki voivat oppia toisiltaan ja päästä hyödyntämään omaa osaamistaan. Jokainen on siis sekä mestari että kisälli, omien kotikulmiensa ja perinteidensä asiantuntija.

Mestarit & Kisällit -toimintaryhmät suunnittelevat toimintansa itse. Eri puolella Suomea on tehty esimerkiksi perinneleipomuksia ja käsitöitä, harjoitettu erätaitoja, tutustuttu oman kotiseudun tapakulttuuriin ja perinteisiin. Nuoret ovat voineet jakaa erityisesti digitaitojaan.

Mestarit & Kisällit -toiminta sai syksyllä 2022 Euroopan kulttuuriperintöpalkinnon. Toimintamalli taipuu hyvin erilaisiin ympäristöihin, kulttuureihin ja perinteisiin. Sitä jatketaan ja kehitetään seuraavaksi moninaisuuden tukemisen suuntaan Alfred Kordelinin säätiön rahoituksella.

Ylisukupolvisuus on siis tulossa vauhdilla takaisin – uudenlaisessa muodossa. Koen vahvasti, että sillä on tämän päivän maailmassa paljon annettavaa. Sen kautta voidaan purkaa ennakkoluuloja toisen ikäisiä kohtaan ja huomata, että eri sukupolvilla on hyvin paljon annettavaa toisilleen. Vuorovaikutuksen kautta voidaan vähentää juurettomuutta ja yksinäisyyttä, lisätä paikallisen kulttuuriperinnön arvostusta ja kaikenikäisten hyvinvointia.

Sillä lopultakin, erilaisina ja eri-ikäisinäkin, me olemme kotiseudun ja yhteiskunnan ylä- ja alamäissä yhdessä. Me olemme mestareita ja kisällejä toinen toisillemme. Maksamassa velkaa sukupolvelta seuraavalle, jotta huominen olisi tätä päivää parempi.

20.1.2023
Teppo Ylitalo
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja Suomen Kotiseutuliiton vs. toiminnanjohtaja.