Satu

Kekri elää ajassa

Tänä vuonna pohdimme kekriä ilmiönä ajassa. Kekri liittyy olennaisesti aikaan. Sen merkitys on tiiviisti sidoksissa perinteiseen vuodenkiertoon – vaikka kekri, tai jakoaika, tavallaan on myös “ajan ulkopuolella.” Samalla kekri ja sen merkitys on muuttunut ajassa, ja jotta kekri voisi elää merkityksellisenä vastaisuudessa, sen on sopeuduttava alati muuttuvaan nykyaikaan ja sen vuodenkiertoon – vaikka juhla saisikin merkityksensä yhteytenä menneeseen aikaan. Vai onko se kenties aina ollut niin?

Kuinka vanha juhla kekri sitten on? Yleensä sen on arvioitu olevan esikristillistä perua – osittain siitä syystä, että suurelle osalle kekrin perinteitä ei löydy vastinetta kristillisestä perinteestä, eikä kekrillä myöskään vaikuta olevan vastineita Skandinaviassa. Vanhin kirjallinen tieto lienee kuitenkin Mikael Agricolan Daavidin psalttarissa vuodelta 1551, jonka esipuheessa mainitaan Kekri karjan kasvun jumalana. Agricolan aikana oli Suomessa kuitenkin eletty jo yli 300 vuotta kristinuskoa ja mitä luultavimmin kekriin on tänä aikana sekoittunut myös kristillisiä perinteitä.

Enemmän tietoa alkaa olla vasta 1700- ja 1800-luvuilta, jolloin kansanperinne alkoi olla akateemisen mielenkiinnon kohteena. Ehkä hieman ristiriitaisesti kekrin merkitys alkoi samoihin aikoihin pikkuhiljaa väistyä. 1900-luvun alun runsaista perinteenkeruuaineistoista löytyy kuitenkin paljon tietoa eri nimityksin ja vaihtelevina ajankohtina juhlitusta suuresta syysjuhlasta, johon kuuluvat runsaalla liharuoalla herkuttelu sekä väkijuomat, mutta myös erilaiset taiat, naamiaisperinteet, uskomukset ja joskus jopa henkiolentojen kestitseminen.

Käytäntöjen ja vuodenkierron näkökulmasta kekrin ajankohta maanviljelyskulttuurin vuodenkierrossa on erittäin looginen; jos kerran vuodessa ruokavarastot ovat täynnä, on totta kai syytä juhlia. Siksi onkin mielenkiintoista, että kekri tuntuu nostavan päätään nyt – aikana jolloin harvalla suomalaisella enää on yhteyttä maatalouteen, eikä sadon valmistuminen ehkä tunnu niin ihmeelliseltä, kun marketin hyllyt nuokkuvat vuoden ympäri.

Voiko Halloween-juhlinnan jalkautuminen myös Suomeen olla vaikuttanut myös kekrin uuteen suosioon? Ovatko kekri ja Halloween vieraita ja täysin epäyhteensopivia perinteitä vai kenties sukulaisilmiöitä ja voivatko ne vaikuttaa toisiinsa?  Siitä tulemme keskustelemaan syksyn aikana Halloween-asiantuntijan, folkloristi Tuomas Hovin kanssa. Halloweenin vaikutuksesta riippuen tai siitä riippumatta, kekri on aina elänyt ajassa ja elää ajassa yhä ja kekrin aika lähestyy tänäkin vuonna.

5.10.2026
John Björkman
Kekrilähettiläs

Huhtikuun oikullisista säistä löytyvät tulevan suven enteet

Kevään tulo on kutkuttanut suomalaisia halki vuosisatojen. Kansanperinteessä ollaan aika usein joko maan, veden tai metsänviljan äärellä, kun tarkastellaan tiettyjen päivien säitä, ja pyritään siitä ennakoimaan, mitä tuleman pitää. Vanhoilla hevosmiehillä on sanonta, jonka mukaan huhtikuun sää ja tamman mieli on samanmoiset, alati vaihtelevat.

Huhtikuu on talonpoikain vanhan työkalenterin mukaan saanut nimensä siitä, että silloin on kaadettu isot havupuukasket, huhdat. Työ on ajoitettu aikaiseen kevääseen, ennen kuin kevätmahla nousee puuhun, jolloin rungot ovat kuivuneet nopeammin. Tämä on hyvä muistaa nykypäivänäkin puuvartisia pihakasveja leikatessaan. Kevätleikkausta ei suositella kasveille, joilla on keväällä voimakas mahlavirtaus. Tällaisia ovat esimerkiksi koivut, vaahterat ja luumupuut.

Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto on vuonna 1950 ensimmäisen kerran julkaistu kokoelma vanhoista merkkipäivistä ja kansanomaisen talous- ja sääkalenterin merkinnöistä ja enteistä, johon on koottu vuodenkiertoon liitettyjä sanontoja ja uskomuksia eri puolilta maata. Huhtikuussa on erityisessä syynissä olleet esimerkiksi Yrjöt ja Markut. Lämmin Yrjön päivä 23.4. on enteillyt hyvää vuotta. Kaksi päivää myöhemmin, Markun päivänä 25.4. voi tarkkailla säätä etenkin kukkatoukojen näkökulmasta. Kukkatou’oilla vanha kansa tarkoitti perunaa, hernettä ja juureksia, ja jos Markun yö on lämmin, näille oli odotettavissa menestyksekäs kesä. Markku oli Etelä-Suomessa myös sikäli merkityksellinen, että Markun päivästä alkoivat usein peltotyöt. Pohjoisempana maamiehille lähtölaukauksen antoi Erkki 18. toukokuuta.

Huhtikuuhun ajoittuvat myös suviyöt (12.-14.4.). Jos nämä yöt ovat kylmiä, sen on uskottu ennakoivan tulkinnasta riippuen kylmiä öitä vielä yhdeksälle viikolle, tai 40 vuorokautta kylmää yhteen menoon. Suotuisana merkkinä pidettiin ajanjaksolle osuvaa voimakasta, yön yli kestävää suojasäätä. Jakson viimeinen päivä on ollut ikiaikaisen pohjoismaisen vuoden kahtiajaon mukainen ensimmäinen kesäpäivä. Siihen liitettiin monenlaisia tapoja ja määräpäiviä, kuten metson soitimen alkaminen, tai siitä laskien oli sata päivää rukiinleikkuuseen.

Ilmaston muuttuessa vanhojen merkkien paikkansapitävyys on aika hataralla pohjalla, mutta vielä voitaneen luottaa siihen, että ”Jos heinäkuussa on hevosenpaska järven jäällä, se tietää kylmää kesää”. Toivokaamme siis, että pollenmunkit löytyvät mieluummin peltoon muokattuina, ja kasvukausi sujuisi satoisasti pihoilla ja vainioilla ilman pilkkihaalareihin sonnustautumista.

2.4.2026
Karoliina Tunkkari
Kyläkehittäjä
Maaseudun Sivistysliitto

Kuva: Karoliina Tunkkari

Vihreän siirtymän sosiaalinen ja ekologinen hyväksyttävyys jää vihreän siirtymän varjoon

Kestävässä kehityksen tavoitteissa (Agenda2030) on sisällä ympäristöllinen, taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys. Ympäristöllinen ulottuvuus sisältää ekologian ja kulttuuriset arvot, jotka korostuvat maankäytössä ja rakentamisessa. On aika kysyä, mitä haluamme yhteiskuntana säilyttää uuden tieltä, esimerkiksi vihreän siirtymän rakentamisessa sähkö- ja ratalinjoineen. Onko sosiaalinen ja ekologinen kestävyys mukana harkinnassa?

Vihreän siirtymän hyväksyttävyyden varmistamiseksi on aiheellista pohtia kenen mailla ja kenen elinkeinon edellytyksillä käytämme kaavoitus- ja suunnittelukynää. Kyseessä on oikeudenmukaisuus maanomistajia kohtaan, sosiaalinen hyväksyttävyys. Maankäytössä on aina mukana myös ekologinen kestävyys.  Siksi vihreän siirtymän ekologinen kestävyys tulee punnita laaja-alaisesti, niin ristiriitaiselta kuin se vihreän siirtymän kontekstissa ehkä ensin kuulostaakin. Kun hyväksyttävyyttä pohtii luonnon toimintojen perspektiivistä, harkinta on relevantti. Luonnon toiminnot kun kannattelevat ihmisten hyvinvointia – meistä jokainen elää luonnosta. Kyse ei ole vain luonnontilaisista maista vaan myös pelloista ja metsistä, joiden kanssa ihminen tekee yhteistyötä perustarpeidensa tyydyttämiseksi.

Siksi vihreän siirtymän sosiaalisen ja ekologisen hyväksyttävyyden kysymykset ovat valvottaneet viime aikoina monia. Tuntuu, että vihreän siirtymän nimissä voidaan vetää vetyputkilinjauksia läpi kulttuurimaiseman ja keskeltä satoja vuosia vanhojen peltojen. Peltojen, joiden herkkä ekologia on oleellinen kestävän ruoantuotannon ja huoltovarmuuden varmistamisessa. Maaperään hiiltä sitova ja eroosiokestävä, ilmastonmuutokseen sopeutuva peltoekosysteemi ei kehity muutamassa vuodessa vaan on arvokas monien sukupolvien yhteistyön ja maanomistamisen tulos. Omistamisen, joka on vaatinut investointeja ja ylisukupolvista elämäntapaa.

Ikiaikaisilla pelloilla on kulttuuriarvonsa lisäksi myös ekologinen arvo, jotka mitataan ekosysteemipalveluina. Parhaimmillaan ihmisen ja luonnon yhteistyö vahvistaa ekosysteemipalveluja, joita EU:n maaperämissio kuvaa seuraavasti:

1. Turvallisen ja ravitsevan ruuan tuottaminen
2. Ravinteiden kierrätys
3. Hiilen varastointi ja kierrätys, joka tukee ilmastonmuutoksen hillitsemistä ja siihen sopeutumista
4. Toimia elinympäristönä lajirikkaudelle
5. Vedenpuhdistus ja vedenkierron säätely kuivuutta ja tulvia vastaan
6. Maiseman ja kulttuuriperinnön tukija

Linjojen rakentamista pelloille, jotka tarjoavat näitä elintärkeitä toimintoja ihmiskunnalle ja ovat osa kulttuuriperintöämme, on harkittava monesta näkökulmasta. Jotta harkinta kattaisi kaikki kestävyyden ulottuvuudet, maankäytön suunnitteluun tulisi sisällyttää tilinpito, johon lasketaan materiaalikustannusten ja rakennustyön lisäksi myös luonnon toiminnot eli ekosysteemipalvelut ja niiden muutokset suhteessa muiden muassa ruokaturvaan.

Sitra julkaisi 2024 ehdotuksen ekosysteemitilinpidosta ja tukee uuden tilinpitotiedon hyödyntämistä Suomessa, jotta tietoa luonnosta ja sen tuottamista hyödyistä saataisiin paremmin päätöksenteon tueksi. Mittaristo ekosysteemipalveluille kaipaa kehitystyötä.

Ekosysteemitilinpidossa tulisi tiedostaa se miten vihreän siirtymän linjaratkaisut muuttavat itse ekosysteemipalveluja ja miten ne vaikuttavat ilmastonmuutokseen varautumiseen, jossa oleellista on vesienhallinta.  Esimerkiksi peltojen ojitusten rikkominen vihreän siirtymän kaivuutöissä käy kalliiksi ruokaturvalle ja vesienhoidolle, kun pelloille kertyy vesilätäköitä ja vesitalouden ongelmat kiihdyttävät eroosiota. Kaivuussa rikkoutuvien putkistojen korjaus on käytännössä mahdotonta savialueen vilja-Suomessa, jossa peltojen toimivuus perustuu 10 metrin välein kaivettuihin salaojiin. Suomessa ojituksen korjausvelka on jo nyt miljardiluokkaa, eikä meillä ole varaa rikkoa toimivia putkia. Vaikka suorat kustannukset korvattaisiinkin, kyse on myös epäsuorista kustannuksista ja luonnonvara-alalla toimivien yritysten elinvoimasta. Kyse on economic displacement -käsitteestä.

Siksi vihreän siirtymän toimeenpanossa on tartuttava kokonaiskuvaan ja laskettava mitä eri rakentamisvaihtoehdot vievät luonnontoiminnoilta, ilmastonmuutokseen sopeutumiselta ja ruokaturvalta kulttuurimaisemineen.

20.1.2026
Liisa Pietola
Vanhempi neuvonantaja, Ennakointi
Sitra

Talonpoikaiskulttuurisäätiön kunniakilpiraadin pitkäaikainen jäsen, arkkitehti Pertti Toivari, on jättänyt tehtävänsä raadissa. Säätiö ja kilpiraati esittävät hänelle sydämelliset kiitokset monien vuosien työstä talonpoikaiskulttuurin hyväksi.

Pertti Toivarille luovutettiin säätiön kolkutin muistoksi kilpiraadissa vietetystä ajasta kahvitilaisuuden yhteydessä 22. lokakuuta 2025.

Toivari on ollut mukana kirjoittamassa useita maataloja ja maaseudun rakennusperintöä käsitteleviä julkaisuja. Näihin kuuluu myös säätiön vuonna 2005 julkaisema Maaseudun rakennusperintö – huomisen vahvuus (toim. Sanna Schildt).

Kunniakilpitoiminnan pitkä historia

Kunniakilvet ovat osa säätiön toimintaa jo sen perustamisvuodesta 1938 lähtien. Vuonna 1939 ehdittiin myöntää jonkin verran kuparista pakotettuja, Yrjö Laine-Juvan suunnittelemia kilpiä, mutta sodan vuoksi toiminta keskeytyi.

1940-luvun lopulla kilpien jakamista ryhdyttiin suunnittelemaan uudelleen, ja vuonna 1950 toiminta käynnistyi uudella tavalla, kun Theodor Schalin muovaili kilven mallin kuparipellistä puristettavaksi. Antti Ranta-Knuuttila kirjoitti vuonna 1968 teoksessa Talonpoikaiskulttuuria kolme vuosikymmentä (s. 20):

“Kunniakilpien hankkiminen on ollut yleensä kotiseutuyhdistysten ja asianharrastajien oman aktiivisuuden varassa, kun taas Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto (sihteeri Väinö Tuomaala), Keski-Pohjanmaan maakuntaliitto (toiminnanjohtaja Eino Isohanni) ja Hämeessä museoneuvoja Altti Havas ovat aktiivisesti osallistuneet niiden levittämiseen. Säätiössä hakemusten käsittely on ollut professori Toivo Vuorelan ja sihteerin tehtävänä.”

Varsinaista kilpiraatia ei tuolloin vielä ollut nykyisessä muodossaan.

1980-luvulla säätiö uudisti kilven myöntöperusteet, jotka tulivat voimaan vuonna 1983. Samoihin aikoihin muodostettiin myös nykyisen kaltainen kilpiraati. Vuonna 1985 Erik Bruun suunnitteli käytössä olevan pronssikilven.

Raadin työ ja periaatteet

Kilpiraadin jäsenillä on asiantuntemusta muun muassa rakennushistoriasta, arkkitehtuurista ja etnologiasta. Ensimmäisessä raadissa oli seitsemän jäsentä, ja nykyisessä neljä – uusi jäsen on parhaillaan tulossa mukaan.

Raadin työn ydinperiaate on aina ollut sama: talonpoikaiskulttuurin säilyttäminen rakennuskannan kautta tuleville sukupolville. Kukin jäsen arvioi hakemukset oman erityisosaamisensa pohjalta.

Raadin jäsenet löytyvät eri puolilta maata, ja jokaisella on oman lähiseutunsa ainutlaatuista paikallistietoa. Tätä arvostetaan raadin työssä, sillä paikallistuntemus tuo hakemusten arviointiin arvokkaita näkökulmia eri alueiden rakennusperinteestä. Hakemuksen käsittely kestää yleensä noin kaksi kuukautta.

Kunniakilvet Suomessa

Kunniakilpiä on myönnetty vuosikymmenten aikana noin 700 kappaletta eri puolille Suomea. Ranta-Knuuttilan vuoden 1968 historiikin mukaan 1950–60-luvuilla myöntämisessä oli vahva alueellinen keskittymä: noin kolme neljäsosaa kaikista kilvistä sijoittui Länsi-Suomen lääniin, erityisesti Etelä-Pohjanmaalle.

24.11.2025
Josefine Storholm
Kunniakilpiraadin sihteeri