Article

Seurantalot ovat osa kansalaisyhteiskunnan kivijalkaa – edelleen

Korjausavustusjärjestelmä palkittiin Euroopan kulttuuriperintöpalkinnolla

Minä en ole seurantalon kasvatti.

Kotini oli pienehkön kaupungin taajaman reunamilla. Siellä ei ollut omaa seurantaloa – urheiluseuran tanssilava oli, mutta se ei enää minun nuoruudessani ollut aktiivisessa käytössä. Enkä osannut mitään seurantaloa kaivatakaan, enhän ollut sellaista nähnyt tai kokenut.

Olin 16-vuotias, kun minut pyydettiin kesätalkoisiin: Tukkijoella-näytelmä kaipasi haitarinsoittajaa. Hourunkosken – nimi tuli vuolaasta koskesta, johon joku varmaankin oli aikoinaan hourupäissään hypännyt – kesäteatteri toimi Lapuan Haapakosken nuorisoseuran naapurissa. Seurantalolla olivat esiintyjien sosiaalitilat ja vaatesäilytykset, karonkat ja muut kokoontumiset. Se oli käänteentekevä kesä hyvin yksin viihtyvälle ja vähän aralle pojalle: sellaista yhteenkuuluvuutta, yhdessä tekemisen riemua ja jaetun merkityksellisyyden kokemusta en ollut koskaan ennen saanut perheen ulkopuolella.

Tämän jälkeen kuljin monta vuotta Haapakosken nuorisoseuralla lasten tanhujen säestäjänä. En ollut erityisen hyvä soittaja – enkä ole vieläkään – eivätkä tanhut olleet parasta mitä tiesin, mutta jälleen kerran koin vahvaa yhteisöllisyyttä ja yhteyttä. Haapakoski oli liki kymmenen kilometrin päästä kotoani, enkä aluksi tuntenut juuri ketään. Silti minut otettiin mukaan avosylin ja omana itsenäni. Aivan ulkopuolisena olin yhtäkkiä osa seuran porukkaa.

Myöhemmin pääsin tutustumaan seurantaloihin laajemmin Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran puheenjohtajana ja valtakunnallisten Suomen Nuorisoseurojen Liiton ja Kalevan Nuorten Liiton luottamustehtävissä – nykyisin yhdistyneet liitot tunnetaan nimellä Suomen Nuorisoseurat.

Vielä enemmän silmäni ovat avautuneet nykyisessä tehtävässäni Kotiseutuliiton toiminnanjohtajana. Opetus- ja kulttuuriministeriö on delegoinut seurantalojen korjausavustusten jakamisen, selvitystyön ja korjausneuvonnan Kotiseutuliiton tehtäväksi. Korjausavustukset ja seurantalotyö kuuluvat myös toiminnanjohtajan jokapäiväiseen työnkuvaan.

Niin että vaikka minulla ei lapsuudessani ollutkaan omaa seurantaloa, koen vahvasti, että seurantalot ovat kasvattaneet minua. Ehkä en olekaan vain yhden, vaan monen seurantalon kasvatti.

”Merkittävä tunnustus pitkäjänteisestä työstä”

Toukokuun viimeisenä päivänä julkaistiin tieto, että suomalainen seurantalojen korjausavustusjärjestelmä on saanut Euroopan kulttuuriperintöpalkinnon (European Heritage Award / Europa Nostra Award). Se valtavan hieno tunnustus kaikille Suomen seurantaloille ja seurantalojen eteen tehtävälle vapaaehtoistyölle.

Palkintoperusteissa nostetaan erityisesti esiin se, kuinka kansalaiset itse pitävät Suomessa yllä paikallisyhteisöjen ainutlaatuista kulttuuriperintöä: ”Avustusohjelma tuo esiin kulttuuriperinnön suuren merkityksen yhteisöilleen. Keskittymällä paikalliseen kulttuuriperintöön se auttaa vahvan paikallistunteen luomisessa ja tukee niiden ihmisten kollektiivista hyvinvointia, joille nämä rakennukset ovat keskeinen osa yhteisöllistä elämää.”

Valintaraati pitää kansalaisyhteiskunnan ja julkisen sektorin menestyksekästä yhteistyötä ansiokkaana: ”Vahva keskinäinen vuorovaikutus sekä jatkuva sitoutuminen paikallisyhteisöjen ja viranomaisten puolelta ovat todella vaikuttavia, samoin laajuus sekä korjaushankkeiden määrällä että ajallisesti mitattuna.”

Erittäin lämmittäviltä tuntuvat myös valtionavustuksesta vastaavan ministerin kehut. Tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala summasi, että ”palkinto on merkittävä tunnustus Suomen Kotiseutuliitolle pitkäjänteisestä työstä rakennetun kulttuuriperintömme hyväksi yhdessä paikallisyhteisöjen kanssa”.

Suurin kiitos menee kuitenkin paikallisille seurantaloille ja paikalliselle vapaaehtoistyölle. Seurantaloasiain neuvottelukunnan puheenjohtaja Mikko Härö kuvaa osuvasti: ”Ei voi liiaksi kiittää yhdistysten ja järjestöjen sitoutumista talojensa vaalimiseen, niiden kautta paikallisen kulttuurin ja moninaisen aktiivisuuden mahdollistamiseen. Seurantaloilla ollaan kansalaisyhteiskuntamme ytimessä”.

Seurantaloasiain neuvottelukunta toimii korjausavustuksen asiantuntijaelimenä ja koordinoijana. Siinä on edustettuna 12 seurantaloja ylläpitävien yhteisöjen keskusjärjestöä sekä opetus- ja kulttuuriministeriö, ympäristöministeriö, Museovirasto ja Kuntaliitto.

Koko korjausavustusjärjestelmä rakentuu kansalaisyhteiskunnan varaan. Paikalliset seurantaloja ylläpitävät yhteisöt hakevat avustuksia kerran vuodessa, Kotiseutuliiton asiantuntija arvioi hakemukset ja keskusjärjestöt antavat niistä lausuntonsa. Neuvottelukunta tekee jakoesityksen, jonka Kotiseutuliiton hallitus sitten hyväksyy. Siitä lähtien kun ministeriö myöntää korjausavustuksen määrärahan, koko prosessi on kansalaisyhteiskunnan käsissä.

Korjausavustus on oikeastaan valtion siemenraha, joka mahdollistaa korjaukset. Korjaushankkeet vaativat aina myös omaa rahoitusta. Lisäksi hankkeisiin liittyy leimallisesti merkittävä talkootyön osuus. Seurantaloja ylläpitävät lähes poikkeuksessa seurojen vapaaehtoistoimijat.

Sunilan Pirtti on Kotkan Sunilassa sijaitseva seurantalo. Se rakennettiin alun perin palokunnantaloksi, mutta jäi sitten käyttämättömäksi ja rappeutui purkukuntoon. Urheiluseura Sunilan Sisu osti sen vuonna 2003 ja kunnosti tiloikseen. Kunnostusprojekti palkittiin Hyvän korjauksen palkinnolla 2022. Kuvat ennen ja jälkeen korjauksen: Lasse Mustonen ja Timo Vesterinen.

Harrastamisen, paikallisdemokratian ja yhdessä kasvamisen paikkoja

Seurantalot syntyivät aikanaan yhtä matkaa suomalaisen kansalaisyhteiskunnan kanssa 1800-luvun lopulta lähtien. Sitä mukaa kun paikallinen yhdistystoiminta vakiintui, järjestöt rakensivat omia talojaan. Vanhimmat säilyneet, seurantaloiksi rakennetut ovat 1880-luvulta, mutta sittemmin seurantaloksi on muutettu jopa 1700-luvulla rakennettu rakennus.

Seurantalot edustivat – ja edustavat edelleen – vahvasti alhaalta ylöspäin rakentuvaa kansalaisyhteiskuntaa. Talot tehtiin paikallisiksi monitoimitiloiksi. Niissä kokoustettiin, näyteltiin, urheiltiin, luettiin, runoiltiin, keskusteltiin, pidettiin kerhoja ja kaikkea muuta mahdollista yhteistä tekemistä.

Seurantalot olivat paikallisia kansalaisuuskouluja. Kuvaavaa on, että aikanaan niitä nimitettiin monesti edistysseuroiksi. Seurantaloilla toteutettiin vahvasti sivistyksen, itsekasvatuksen, yhteiskunnallisen aktiivisuuden, kansalaisuuskasvatuksen ja itsensä toteuttamisen ihanteita. Niissä opittiin yhdessä toimimista, argumentointia, puheiden pitämistä ja demokratiaa, jossa jokainen pääsi vaikuttamaan.

Ei ole mitenkään yllättävää, että monet kansanedustajat tai muut yhteiskunnan aktiivit saivat edistysseuroista korvaamattoman opin ja kipinän toiminnalleen.

Nykyään seurantaloja on toiminnassa noin 2500 – tarkkaa määrää ei tiedä kukaan. Suurin ryhmä ovat suomen- tai ruotsinkieliset nuorisoseurat, mutta mukana on myös työväentaloja, maamiesseurantaloja, raittiustaloja, kansantaloja, marttataloja, kotiseututaloja, urheiluseurantaloja, vapaapalokunnantaloja, marttataloja ja monia muita. Talot kattavat kansalaistoiminnan kentän laidasta laitaan.

Seurantaloyhteisöjen vanha aatteellinen pohja on haalistunut, ja käytännössä kaikki seurantalot ovat avoimia kaikenlaiseen kansalaistoimintaan. Se on myös korjausavustuksen edellytys. Toimintaympäristökin on muuttunut vahvasti: jos seurantalo oli ennen ainoa vaihtoehto yhteisölliseen toimintaan, nyt erilaiset mahdollisuudet kilpailevat vapaa-ajastamme. Älyruudut ja tekoäly kuljettavat meitä sellaisiin ulottuvuuksiin, jotka tuntuivat ennen mahdottomilta.

Silti seurantalot ovat edelleen eläviä – ja perin tarpeellisia. Ne tarjoavat alustan mitä moninaisimpaan paikallistoimintaan. Taloilla harrastaa viikoittain kymmeniätuhansia lapsia, nuoria, aikuisia ja senioreita – joka puolella Suomea. Eivätkä sitä paitsi tämän päivän rajattomat mahdollisuudet suinkaan ole kaikkialla rajattomat: noin puolet seurantaloista sijaitsee seuduilla, jossa ei ole muuta vapaaseen kansalaistoimintaan soveltuvaa tilaa.

Tämän päivän uutisia seuratessa en voi välttää ajatusta, että seurantalojen vanhalle sivistys- ja demokratiakasvatukselle olisi tilausta enemmänkin. Tänä vuonna vietetään sivistyksen teemavuotta, mutta otsikot täyttyvät vastakkainasetteluista ja valtakunnan vaikuttajienkin keskustelut menevät päällehuuteluksi – somekeskustelukulttuurista puhumattakaan.

Yhdessä tekemisen tapa on meiltä vähän hukassa, unohtunut tai unohdettu. Suunta on tuhoisa.

Osallisuuskeskusteluissa muistellaan joskus antiikin Kreikan demokratiaa. Siellä keskusteltiin, soviteltiin ja päätettiin paikallisesti. Seurantalot toteuttavat tätä samaa eurooppalaista ideaa, mutta vielä paremmin kuin antiikin maailmassa. Kaksituhatta vuotta sitten demokraattiseen järjestelmään osallistuminen oli harvojen etuoikeus, mutta tämän päivän seurantaloille mahtuvat kaikki.

Talkootyön voimaa Kerkkoon nuorisoseuralla Porvoossa. Kuva: Heli Pelkonen.

Korjausavustukset ovat yhteiskunnalle tehokas ja edullinen järjestelmä

Seurantaloja tarvitaan edelleen mitä suurimmassa määrin. Ja niin tarvitaan niiden toiminnan mahdollistavia korjausavustuksiakin. Tänä vuonna valtio kohdensi korjausavustuksiin erittäin suuren leikkauksen. Julkisen talouden tasapainotustarpeet ovat ymmärrettäviä, mutta toivottavasti leikkaukset jäävät seurantalojen osalta tähän.

Leikkausten kerrannaisvaikutukset ovat arvaamattoman suuret ja kohdistuvat suoraan paikallisen kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiin. Siihen, että jokaisella olisi tulevaisuudessa oikeus harrastaa. Siihen, että myös harvaan asutuilla seuduilla olisi mahdollisuus yhteisölliseen toimintaan. Siihen, että joka puolella rakentuisimme yhteisöksi, joka ottaa kaikki mukaan. Siihen, että seurantaloja voitaisiin tulevaisuudessakin käyttää paikallisina turvallisuuskeskuksina mahdollisissa poikkeusoloissa (joita toivottavasti ei tule). Siihen, että ehkäisemme syrjäytymistä, turvattomuutta ja ulosjäämisestä johtuvia järjettömiä väkivallantekoja.

Suomen Nuorisoseurat tutki vastikään korjausavustuksen tarvetta. Vastauksissa korostettiin seurantalojen merkitystä seuran toiminnan ja koko yhteisön toiminnan mahdollistajana. Korjausavustusten kerrottiin mahdollistaneen talojen kehittämisen ja korjaamisen, kun taas ylläpidon kustannukset jäävät lähes aina seuran omilla varoilla katettavaksi. Vastausten mukaan seurantaloilla tarvitaan tietoa, apua ja tukea talojensa ylläpitämiseen, kehittämiseen ja peruskorjauksiin. Kansantalojen Liitto on tekemässä vastaavaa kyselyä.

Oulaisten nuorisoseuralla on näyttävä seurantalo Soihtula. Kuva: Tuomas Uusheimo.

Viesti on selvä. Vaikka perinteikkäät seurantalot ovat muuttuneet jo rakennusperinnöksi ja kulttuurihistorialliseksi arvokkaiksi kohteiksi, ne eivät ole mitään menneisyyden jäänteitä, vaan aktiivisia ja eläviä toimintakeskuksia. Ne elävät vahvasti tässä ajassa ja tarjoavat sellaista yhteistä toimintaa ja tekemistä, joka juuri siinä paikallisyhteisössä koetaan tärkeäksi.

Loppujen lopuksi seurantaloissa tai edes korjausavustuksissa ei ole kysymys seinistä. Talot ja niiden tapahtumat ovat yhteisön muistia ja historiaa. Toimintansa kautta ne ovat tämän päivän yhteisöllisiä solmukohtia.

Seurantalot ovat edelleen paikkoja, joissa tehdään tulevaisuutta. Yksi korjaushanke, yksi kokoontuminen ja yksi tapahtuma kerrallaan. Yhdessä.

15.6.2024
Teppo Ylitalo
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja.
teppo.ylitalo at kotiseutuliitto.fi

Niin muuten, käypä äänestämässä seurantalojen korjausavustusjärjestelmä Europa Nostra -yleisöpalkinnon voittajaksi! Ohjeet löytyvät täältä.

Korjausavustusta ja sillä tehtävää työtä esitellään lyhyesti kulttuuriperintöpalkintoa varten tehdyllä videolla. Klikkaa itsesi neljän minuutin seurantaloretkelle!

C. L. Engel oli tekijänoikeusvaras ja syypää rakentamisen huonoon laatuun Suomessa

Carl Ludvig Engel on lähes kanonisoitu suomalaisen arkkitehtuurin historiassa. On häntä silti aikojen saatossa kritisoitukin. Yksi kritiikin esittäjistä oli Heikki Klemetti (1876–1953), joka arvosti talonpoikaisia kansanrakentajia.  Otsikon lauseen voisi hyvin kuvitella hänen lausumakseen tässä ajassa. Selvyyden vuoksi todettakoon, että otsikosta saisi hyvän tarinan, jonka faktat saattaisivat pilata.

Suomi pyrkii nykyajan puurakentamisen mallimaaksi. Paljonhan siinä on tekemistä, jos puuvuorattuja betonielementtejä on lupa kutsua puurakennuksiksi. Heikki Klemetin mielestä Suomi oli sitä kuitenkin jo 1700-luvulla ei pelkästään rakennetekniseltä kannalta vaan myös arkkitehtuurin puolella. Klemetti ei kuitenkaan arvostanut akateemisesti oppineita arkkitehteja vaan talonpoikaisia kansanrakentajia.

Klemetti kävi kansakoulua ensin pari vuotta Kuortaneella Rasinperän talossa, minkä jälkeen opiskelu jatkui Vaasan lyseossa. Hän asui Vaasassa tätinsä luona ja pääsi ylioppilaaksi lyseosta vuonna 1894. Klemetti valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1899 ja opiskeli lisäksi Helsingin orkesterikoulussa, Berliinin musiikkiakatemiassa ja Sternin konservatoriossa. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin 1923. Helsingin yliopisto vihki Klemetin filosofisen tiedekunnan kunniatohtoriksi vuonna 1936 ja teologian kunniatohtoriksi vuonna 1946.

Klemetti on laatinut myös yleisimmin lauletun suomennoksen Porilaisten marssille. Hänen vuoden 1918 sisällissodan innoittamana sepittämänsä laulu ”Vilppulan urhojen muistolle” saavutti aikanaan suoranaisen kulttimaineen Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntien ja lapuanliikkeen piirissä. Klemetti tunnettiin myös purevasanaisena musiikkikriitikkona. Musiikinhistoria oli toinen kirjallisen työn kohde. Peittelemätön kansallismielisyys leimasi Klemetin kynänkäyttöä. Muodollista pätevyyttä rakentamisen tai rakennustaiteen arvioimiseen Klemetillä ei ollut ja ehkäpä tietynlainen kriittisyys Suomen ulkopuolelta tulleisiin vaikutteisiin näkyy myös rakennuksia koskevissa teksteissä.

Niin tai näin, Klemetti oli työteliäs ja monipuolinen amatööri myös rakennustaidetta käsittelevien tekstien saralla. Kirjassa ”Kansan sana taiteessa” vuodelta 1948, Klemetin taipumus kohottaa suomalainen kansantaide ja sen juurevuus arvoon arvaamattomaan on selvästi nähtävissä mm. siinä, miten hän kirjoittaa Kuorikoskien kirkonrakentajasuvusta:

Ruotsi oli aikaisin valistunut maa. Siellä otettiin kansanmestarin pystymättöminä kiinni jo v. 1759, jolloin ensimmäinen asetus kaiken ”itseopitun” kieltämisestä annettiin. Suomi oli suuresti sivistymätön. Ymmärtämättömyydessään, itsepintaisuudessaan ei toteltu kuin murto-osaksi, niin että syntyi taiteellinen vaihe, joka on meille (suomalaisille) yhä suureksi kunniaksi. Saammepa sanoa, että suunnilleen 100 vuotta meni ennen kuin kansantaiteen suu kirkonrakennusalalla niin tukittiin, ettei sen ääntä enää paljon kuulunut. Kuorikoskien äänet viimeisinä. Olivat mestaripoikia! Minä en nyt tahdo sanoa mitä meidän yliarkkitehtimme, Rakennushallituksen intendentit, olivat heidän rinnallaan, mainitun hallituksen kaavakirjoista sen kyllä näkee, pari sanaa selitykseksi kuinka Kuorikosket saivat jotain syntymään, vaikka lupaa ei ollut.

Kuorikosket olivat itseoppineita rakennusmestareita neljässä sukupolvessa 140 vuoden toiminta-aikanaan. Mestari-kisälli-malli toimi perheen sisällä tuottaen laadukasta rakentamista, jota voimme ihailla vielä 2020-luvullakin.

Klemetti mainitsee, ettei lupaa aina ollut. Mitä tämä tarkoitti? Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Heikki Kuorikosken mestaroima Lapuan kirkko vuodelta 1827. Perimätiedon mukaan Intendenttitoimistolta tuli Engelin laatimat piirustukset, joiden Kuorikoski totesi olevan sudet. Hänen mielestään lapualaiset ansaitsivat kunnon kirkon eikä hän kehtaa tuollaista rakentaa. Kuorikoski tekikin mieleisensä kirkon, josta lapualaisetkin pitivät. Korjatut piirustukset lähetettiin takaisin Helsinkiin Intendenttitoimistoon (myöhemmin Rakennushallitus, Valtion kiinteistölaitos ja Senaatti-kiinteistöt), missä Engel pisti nimensä alle. Kirjalliset lähteet tukevat kertomusta, tosin maltillisemmin sanakääntein. Heikki Kuorikoski teki suurehkoja muutoksia myös Maksamaan (1824), Maalahden (1829) sekä Korsnäsin (1831) piirustuksiin. Vuonna 1822 valmistuneeseen Kruunupyyn kirkkoon Heikki lisäsi piirustuksista kokonaan puuttuneen lanternin ja Limingan kirkon lanterni poikkeaa piirustuksista.

Myös Heikin poika Jaakko poikkesi intendenttikonttorin toimittamista suunnitelmista Alajärven kirkon työmaalla 1836 sekä Saarijärvellä 1847. Vaasan lääninarkkitehti Carl Axel Setterberg totesi vuonna 1853 Jaakon rakentamassa Karstulan kirkossa vakavia puutteita mitä tulee piirustusten noudattamiseen. Jaakko Kuorikoski olikin jo vuonna 1846 ottanut muutoksista täyden vastuun ja luvannut pitäjäläisille menevänsä henkilökohtaisesti Helsinkiin pyytämään uutta – ilmeisesti suosiollisempaa – tarkastusta. Seurakuntalaisten asettumista Jaakon taakse kuvaa heidän lupauksensa tukea matkaa 12 hopeamarkalla.

Heikin toinen poika Erkki oli törmäyskurssilla Setterbergin kanssa Mustasaaren kirkon muutostöiden yhteydessä. Kaikki muut olivat tyytyväisiä lopputulokseen paitsi Setterberg, joka kommentoi myöhemmin närkästyneenä, että osasi Erkki sentään tehdä tarpeellisen määrä pylväitä niiden oikeille paikoilleen. Muu osa kirkosta oli lääninarkkitehdin mukaan tehty täysin piirustusten vastaisesti, eikä hän löytänyt toteutuksesta mitään kiitettävää. Mahtaako Setterbergin kyvykkyydestä kertoa mitään se, että nykyinen Vaasan kirkko on hänen suunnittelemansa ja sen torni piti purkaa ja rakentaa uudestaan jo ennen kirkon valmistumista, koska se ei kestänyt?

Ehkä edellä mainituissa tapahtumissa on havaittavissa myös jonkinlaista kapinointia keskusjohtoista suunnittelua kohtaan. Jo 1740–1770 lukujen kuluessa oli Ruotsissa organisoitu Yli-intendentinvirasto, jota vastaamaan autonomian ajan  alussa 1809 perustettiin edellä mainittu Intendenttikonttori. Ruotsin Yli-intendentin virasto valvoi kruunun kustannuksella tai muulla julkisella rahoituksella pystytettäviä rakennuksia. Näin ollen muun muassa kirkot sekä usein myös tapulit ja alttarilaitteet olivat juuri sellaisia kohteita, joiden piirustukset viraston tuli hyväksyä, muuttaa tai tehdä uudelleen. Vuoden 1776 kuninkaallisen asetuksen mukaan julkisia rakennuksia sai rakentaa puusta vain erillisestä anomuksesta. Ruotsin vallan aikana viraston tehtävä oli siis hyväksyä paikallisia suunnitelmia. Tämä jätti paikallisille mestareille paljon valtaa, joka ei vielä siirtynyt keskushallinnolle kuten kävi autonomian aikana.

Ruotsinvallan aikana suunnitelmat oli viime kädessä hyväksynyt kuningas. Autonomian aikana kuninkaan ratkaisuvalta siirtyi keisarille, joka delegoi sen Suomen senaatille ja sen talousosaston Intendenttiosastolle. Vielä 1810–1820-luvuilla senaatti noudatti ruotsinvallan aikaista käytäntöä liittämällä Intendenttikonttoriin meneviin seurakuntien anomuksiin nimenomaisen lausunnon, että suunnitelma on tehtävä ”seurakunnasta lähetetyn piirustuksen mukaisesti”. Suurin osa autonomisen Suomen kirkkosuunnitelmista alkoi kuitenkin olemaan paikallisten kansanrakentajamestarien sijaan koulutettujen arkkitehtien suunnittelemia.

Suomessa on useita kirkkorakennuksia, joiden suunnittelijaksi mainitaan Carl Ludvig Engel. Heikki Klemetti opponoi tätä vastaan vahvasti kirjassaan Suomalaisia kirkonrakentajia 1800-luvulla,( WSOY 1936): ”Sellainen kirjoittelu, että Engel yleensä olisi jokaisen kirkonpiirustuksen suunnittelija, jonka alla hänen nimensä on Intendenttikonttorin esimiehen ominaisuudessa hyväksyjänä, on luonnollisesti asiatonta jo sen vuoksi, että moinen työ kaiken sen ohella, mitä Engel on profaniarkkitehtuurin alalla samanaikaisesti luonut, olisi yksinkertaisesti mahdoton. ”

Klemetin kritiikki Engeliä kohtaan tihkuu ironisesti hänen kirjoituksissaan läpi: ”Yleisessä tietoisuudessahan Engel on sivistyselämämme merkkimies, joidenkin mielestä suurmies, niin että hänelle on suunniteltu muistopatsastakin. Jos jokinkaan soraääni on sekoittunut Engelin yhteiseen ylistykseen, se on silloin tullut ulkolaiselta taholta. Niinpä monien arvokkaiden julkaisujensa nojalla laajalti tunnetuksi tullut itävaltalainen kirkkoarkeologi Josef Strzykowsky kirjoittaa v. 1923 Hufvudstadsbladetin n:ssa 280 mm.: Tämä perusmuoto (kupurakennus) oli kumminkin valmis ennen kuin Engel venäläisenä valtionrakennusmestarina tuli Suomeen liitteröidäkseen tänne kreikkalaiset perusmuotonsa.”

Klemetti pitänee siis Engeliä lähinnä kopioijana, joka on yhtäältä toistanut yleiseurooppalaista arkkitehtuuria mutta jonka nimiin on toisaalta pantu suomalaisten kansanrakentajien kehittämiä ratkaisuja: ”Mitä Engeliin kirkkoarkkitehtina tulee, sillä alalla on ensiksikin hänen nimistään kokonaan tingittävä pois ns. pyörökeskiö, mm. Alavuden kirkko, joka kaikissa tietokirjoissa mainitaan hänen suunnittelemakseen. Alavuden kirkkoon, yhtä vähän kuin koko tyyppiin, ei Engelillä eikä edes hänen apulaisillaan ole mitään osaa. Se on alusta alkaen suomalaisten kansanrakentajain luoma. Toinen kirkontyyppi sitten, jota usein sanotaankin juuri Engel-kirkoksi, kuvuttu ristikeskiö, on myös tyyppinä kansanrakentajain alkukehitettä”.

Mitä tästä kaikesta sitten voi päätellä? Vetämällä mutkat suoriksi heikkiklemettimäisesti voisi ehkä väittää, että Engel ja Intendenttitoimisto ovat syypäitä suomalaisen rakentamisen nykyongelmiin. Keskusjohtoinen julkinen rakentaminen heikensi mestari-kisälli-järjestelmää, mikä johti ammattiylpeyden ja osaamisen arvostuksen laskuun. Jokin vaikutus lienee ollut silläkin, että kunnia annettiin ennemmin keskusjohdon virkamiehille, jotka pistivät nimensä papereihin, kuin heille, jotka työt tekivät. Vastuu ja kunnia lähtivät erkanemaan varsinaisesta rakennustyöstä. Tässä on helppo nähdä potentiaalia laatuongelmille.

Emme kuitenkaan voi sysätä tämän päivän ongelmia autonomian ajan hallinnolle. Vastuu on tässä ajassa. Heikki Klemetti oli innokas kansallisuusaatteen kannattaja. Lieneekö sekin vaikuttanut hänen arvioihinsa ulkomaalaistaustaista henkilöistä kuten Engelistä. Sitä emme ehkä tässä pysty arvioimaan. Sittemmin Helsingin yliopiston taidehistorian professori Ville Lukkarinen kirjoittaakin ”Kuorikosket – puukirkkojen mestarit” kirjassa, että Klemetti liioittelee kansan ”puhtaan” ja ”turmeltumattoman” taiteen ja akateemisen taiteen kuivakkuuden ja mielikuvituksettomuuden välistä vastakohtaisuutta.

Keitä sitten olivat nämä Kuorikosket, joiden ammattiylpeys kantoi yli keskushallinnon arkkitehtien? Kuorikosken kirkonrakentajasuku on rakennusalalle suuntautuneiden mestarien ja varsinaisten kirkonrakentajien lukumäärän mukaan ehdottomasti Suomen laajin. Neljässä sukupolvessa suvussa oli yhteensä 15 mestaria. Suvun juuret ovat talonpoikaiset mutta vain osaa voidaan kutsua talonpoikaisrakentajiksi. Talollisia olivat ensimmäisen polven kirkonrakentaja Matti Matinpoika (1741–1847) ja hänen poikansa Heikki (1772–1847) sekä tämän pojista Jaakko (1807–1880) poikineen.

Laaja on myös Kuorikoskien maantieteellinen toiminta-ala. Rakennusalan ammattilaisina he ovat toimineet Hangosta Utsjoelle; läntisin kirkonrakennustyömaa oli Korsnäsissä ja itäisin Sortavalassa. Eniten Kuorikosket rakensivat kuitenkin Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa.

Kaiken kaikkiaan Kuorikoskien arvioidaan pystyttäneen yhteensä yli 40 kirkkoa ja yli 20 kellotapulia, minkä lisäksi he tekivät erisuuruisia korjaustöitä lähes 30 kirkossa ja yli 20 tapulissa. Muita kuin kirkollisia rakennuksia Kuorikosken suvun mestarit pystyttivät neljättä kymmentä: siltoja, myllyjä, tehdaslaitoksia jne. Kuorikoskia tutkineen Risto Känsälän mukaan kaikkia heidän tekemisiään tuskin tunnetaan.

Osaan Kuorikosken suvun rakennustöistä voi tutustua vuoden 2024 aikana Lapualla ja Kaustisella. Lapualla Kosolan talossa on 8.5 –20.6. esillä kuvia ja piirustuksia Kuorikoskien töistä. Sadan metrin päässä joen toisella puolen Kosolan talon ikkunoista näkyy Heikki Kuorikosken rakentama Lapuan tuomiokirkko. Aineisto on ollut esillä aiemmin kerran vuonna 1998. Osa aineistosta on Lapualla esillä digitoituna kuvaesityksenä. Näyttelyssä on esillä myös 1800-luvun puutyökaluja, jollaisia myös Kuorikoskien aikana on käytetty. Näyttelyyn on vapaa pääsy. Lapualta näyttely siirtyy juhannuksen jälkeen Kaustisen kansantaiteen keskukseen.

6.5.2024
Jari Vesanen
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen, diplomi-insinööri ja talonpoikaisen rakentamisen harrastaja

Lähteet:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Klemetti
Känsälä R., Lukkarinen V., Träskelin R.: Kuorikosket – Puukirkkojen mestarit, Keskipohjanmaa säätiö, 1998
Klemetti H.: Suomalaisia kirkonrakentajia 1800-luvulla, WSOY, 1936

Kuva: Limingan kirkko

Ruokaa luonnon kanssa 

Ruoka koskettaa meitä kaikkia – joka päivä ja monta kertaa. Ruuan saatavuuden jatkumiseksi meidän tulee turvata luonnon toiminnot, jotka ovat perusta ruokajärjestelmälle.

Viime kesäkuussa julkistettiin pohjoismaiset ravitsemussuositukset, jotka ohjaavat syömään terveellisesti. Parhaillaan Suomessa valmistellaan kansallisia suosituksia. Kansallisia suosituksia tarvitaan, koska ihmiset ja kulttuurit ovat erilaisia.

Tietyt vaatimukset kuitenkin ohjaavat kaikkia: tarvitsemme kuituja, hyviä rasvoja, vitamiineja, aminohappoja – ravintoaineita ja energiaa oikeassa suhteessa. Myös luonnolla ja sen toiminnoilla on omat lainalaisuutensa ja myös erityistarpeensa eri puolilla maapalloa, jossa maaperä- ja ilmasto-olot vaihtelevat.

Ruokajärjestelmä on enemmän kuin ruoka

Systeeminen muutos on kestävän kehityksen edellytys – myös ruoka-alalla. Tällöin luonnon, ruuantuotannon ja ravitsemuksen näkökulmia käsitellään yhdessä ja niin, että keskinäisriippuvuudet tunnistetaan. Tätä tarkoitetaan ruokajärjestelmällä: kyse on laajemmasta kokonaisuudesta kuin ihmisravitsemuksesta. Ihmisen terveyden lisäksi otetaan huomioon luonnon terveys, jossa oleellista on maaperän, kasvien ja eläinten hyvinvointi sekä luonnonvarojen kestävä käyttö.

Muuttuvassa ilmastossa kuivuus uhkaa yhä laajempia alueita, mikä rajoittaa ruuantuotantoa. Toisaalla rankkasateet lisäävät eroosiota ja heikentävät merten ja sisävesien terveyttä. Viljelymenetelmien on sopeuduttava paikallisiin oloihin.

Kestävä ruokajärjestelmä sisältää ekologisen kestävyyden lisäksi sosiaalisen kestävyyden ja oikeudenmukaisuuden kokemuksen. Oikeudenmukaisuuteen liittyy myös taloudellinen kestävyys: kaikilla tulisi olla varaa ravitsevaan ruokaan mutta samalla ruuantuotannon tulee olla kannattava elinkeino viljelijöille, joita ilman ruokaa ei ole.

Ilman tervettä luontoa ei ole tervettä ihmistä

Ihmisen hyvinvointi ponnistaa luonnon hyvinvoinnista, planetaarisesta terveydestä. Kun ihminen tyydyttää omia perustarpeitaan eli huolehtii riittävästä ravinnosta, vedestä, lämmöstä ja suojasta, on samalla huolehdittava luonnon toimintaedellytyksistä. Luonto ei saa väsyä.

Luonnonvarojen kestävä käyttö ruokajärjestelmässä tarkoittaa saumatonta yhteistyötä luonnon tarjoamien ekosysteemipalvelujen ylläpitämiseksi ja edistämiseksi. Kasvien kasvun eli fotosynteesin lisäksi kyseessä ovat ravinteiden, hiilen ja veden kierrot, pölytyspalvelut sekä maisema.

Ruuantuotanto ja maanviljelys monipuolistavat luontoa kulttuurimaisemaksi, jota pidetään yhtenä ekosysteemipalveluna ja osoittavat konkreettisesti luonnon ja ihmisen yhteistyön tuloksen.

Planetaarisesta paikalliseen

Kuten ihmisillä, eri alueiden luonnollakin on omat erityispiirteensä. Luonnon erityispiirteet ovat paikaan sidottuja, koska ilmasto ja maaperä ovat erilaisia eri alueilla. Kestävä ruokajärjestelmä tunnistaa paikallisen luonnon kantokyvyn rajat ja hyödyntää alueellisia vahvuuksia.

Suomessa valttina on runsaat vesivarat. Myös pieni peltopinta-ala (7 %), suuri metsäala (75 %) sekä järvisyys (10 % Suomen pinta-alasta) tekevät Suomesta ainutlaatuisen pohjoisten olojen maatalousmaan.

Siksi emme voi arvioida ympäristökestävyyttämme globaaleilla mittareilla, joissa ei tunnisteta tuotanto-olojen ominaispiirteitä tai kehitystä. Esimerkiksi Suomessa nurmipohjaisella ja eläinten hyvinvointia edistävällä maidontuotannolla on puolta pienemmät kasvihuonepäästöt kuin globaalisti.

Maapallolla on erilaisia ilmastovyöhykkeitä. Meidän ilmastovyöhykkeemme eli ns. boreaalisen vyöhykkeen sisällä on edelleen eri kasvuvyöhykkeitä ja maalajeja. Suomen maaperä on nuori, vasta jääkauden aikana syntynyt. Kolmasosasta maapinta-alaa syntyi suota, joka on kasvihuonekaasujen vuoksi haaste mutta myös vahvuus orgaanisten maalajien vesi- ja typpivarojen vuoksi.

Luonnon pelisäännöt ja maaperän terveys

Vaikka luonto on erilaista eri puolilla planeettaa, kestävässä ruokajärjestelmässä on tietyt pelisäännöt luonnollakin. Ruuantuotanto perustuu maahan, maan viljelyyn, joten maan terveys on oleellista säilyttää.

Hyvällä ihmisen ja luonnon yhteistyöllä maaperän hyvinvointia voidaan edistää lisäämällä peltojen monimuotoisuutta eri kasvilajeilla, viljelykasvien vuosittaisilla vaihteluilla sekä viljellen monivuotisia ja syväjuurisia kasveja.

Kuten ihmiset, myös kasvit tarvitsevat ravinteensa. Ravinnelähteenä lanta edistää maaperän pieneliötoimintaa, joten kotieläintalous on osa kestävää ruokajärjestelmää ja ravinteiden kierrätystä.

Kestävä ruokajärjestelmä syntyy vuorovaikutuksessa     

Ruokajärjestelmän kestävyyden edistäminen koostuu useista toisistaan riippuvista tekijöistä, joita Sitran työpaperi ”Miten Suomeen rakennetaan kestävä ruokajärjestelmä? ” avaa.

Ruokajärjestelmän kestävyys ponnistaa tuottavasta maaperästä, jossa ihmisen toiminta mahtuu luonnon kantokyvyn rajoihin. Askelmerkit jatkuvat taloudelliseen kannattavuuteen ja kuluttajien tietoisuuden ja tiedon lisäämiseen. Työpaperi myös alleviivaa yhteisöllisyyttä ja osallisuutta jokapäiväiseen perustarpeeseemme. Ruoka luo luontaisen yhteyden eri toimijoille.

On aika rakentaa siltoja ja yhteistä ymmärrystä ruokajärjestelmän moninaisten siilojen välille. Siinä elinvoimainen maaseutu ja talonpoikaiskulttuuri ovat keskeisellä sijalla.

15.1.2024
Liisa Pietola
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja Sitran kestävyysratkaisujen johtava asiantuntija.

Haltia ja tonttu

Mitä me tiedämme haltioista ja tontuista? Miksi tonttu on iskostunut osaksi joulun mytologista maailmaa?

Muinaisessa suomalaisessa kulttuurissa jokaisella puulla, lähteellä, koskella ja kukkulalla oli oma suojelushenkensä: juuri sen paikan haltia. Esimerkiksi puuta kirveellä kaadettaessa pyydettiin ensin puun haltialta lupaa kaataa puu. Vastaava käsitys on yleinen monissa kulttuureissa. Vieläkin arkkitehdit puhuvat vakavissaan ”paikan hengestä”, genius loci, joka pitää ottaa huomioon uutta rakennusta suunniteltaessa. Erityisesti Islannissa ja Japanissa tällainen tietoisuus on vahvaa.

Suomen kielessä haltia on mytologinen olento, joka suojelee taloa, pihamaata tai peltoja tai muuta sellaista vastaavaa. Koska sanan katsotaan olevan germaanista perua – ilmeisesti siis pronssikautisen kulttuurikompleksin osana Gotlannin suunnasta omaksuttu – oikea kirjoitusmuoto on juuri tämä jii:tön muoto. Kansanomainen selitys talon haltialle oli se, että paikan ensimmäisestä asukkaasta tuli kuoltuaan paikan haltia. Haltia suojeli taloa, esimerkiksi herätti väen tulipalon sattuessa. Haltia edusti ”vanhimpana” tai ”vanhasena” suvun esi-isiä ja suvun jatkuvuutta.

Haltialle uhrattiin joko pihapuun (kunniapuun, pitämyspuun) juurelle tai sukutalon käyttämälle kuppikivelle. On esimerkiksi tarina Kihniön-Peräseinäjoen suunnalta siitä, että talon renki halusi osoittaa, ettei haltioihin usko ja ulosti talon kuppikivelle. Haltia suuttui – ja seuraavana päivänä talo paloi.

Jos pohdimme ilmiön modernimpaa selitystä, voisi fenomenologi koettaa selostaa, että haltia tarkoittaa minkä tahansa asian puhdasta alkuilmiötä. Sen huomioon ottava ja  sen ymmärtävä ihminen tekee oikeita ratkaisuja ja tuo asia menestyy.

Haltijan jii:llinen muoto haltija on kokonaan eri asia. Haltija on se, jolla on jotakin hallinnassa: osake, omaisuus, vuokrattu laite. Haltija on elävä, oikeustoimikelpoinen toimija. Talon haltia ja haltija sijoittuvat  tyystin eri osiin kulttuuriamme.

Entä sitten tonttu? Suomen kielen tonttu on saatu ruotsien kielen tomte –sanasta, joka tarkoittaa sekä  (1) tonttia (erillistä, riidattomasti omistettua maapalaa) (2) tonttua eli alun perin harmaanuttuista, nopeasti liikkuvaa talon suojelushenkeä. Jos tästä näkee, että alun perin haltia ja tonttu ovat sama asia. Ilmiö on omaksuttu Suomeen kaksi kertaa.

Merikarvialla on säilynyt muutama tonttukivi. Ne ovat keskellä peltoa olevia pellonhaltijakiviä. Niillä oli ruha eli vartalo ja pää eli pyöreä pääkivi. Ne olivat pellon voimaa ajatellen ”napakiviä”, jotka suojelivat kasvun tapahtumaa. Epäilemättä ne olivat myös omistuksen merkki: pelto kuului jollekulle viljelijälle, jollekulle suvulle.

Lempäälää koskee sanonta: ”Seisoo kuin tonttu Lempäälän risteyksessä”.  Ilmaisu tarkoittaa liikkumatonta, suu auki jähmettynyttä ihmistä. Sanonnan tarkoittama risteys on ollut kolmen tien yhtymäkohta nykyisen Lempäälän kirkon edustalla. Siinä olisi siis joskus ollut tonttukivi. Tätä samaa tarkoittaa nykyihminenkin moittiessaan ajattelematonta lähimmäistä lauseella: ”Senkin tonttu”.

Tontut eli talon esi-isät kuuluivat alkujaan syysjuhla kekrin hahmoihin siinä kuin kekripukkikin. Heille piti kattaa erikseen ruokaa tai viedä ruokaa pihakuusen juurelle. Kun joulu siirtyi kristillisen kalenterin määrittämänä talvipäivän seisauksen kohtaan, irtaantuivat tontut ja pukki kekristä ja siirtyivät jouluun. Näin syntyivät tuntemamme punanuttuiset tontut ja joulupukki.

Kun laulussa sanotaan tonttujen asuvana ”sillan alla” on kyse tuhannen vuoden takaisesta talonpoikaistuvasta: puolet lattiaa oli paljaalla maalla, puolet oli permannosta oli ”siltaa”eli kirveellä veistettyjä lankkulattiaa. Siellä lattian alla ne tontut asuivat.

Tonttuja oli vain lämmitettävissä rakennuksissa. Talojen lisäksi saunassa, riihellä, pajassa. Lämmitettävä rakennus rapsahteli puun reagoidessa vaihtuviin lämpötiloihin. Se oli yksi lisätodiste tonttu-oletettujen olemassaolosta.

17.11.2023
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija

Säätiö palkitsee vuosittain parhaita talonpoikaiskulttuuria käsitteleviä opinnäytteitä. Marika Kurkisen Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun Kestävän rakentamisen ja muotoilun opinnäytetyö Vanhat hirsirakennukset kiertoon: liiketoimintaa palvelumuotoilun keinoin. sai kunniamaininnan kilpailussa.

Kierrätetty puu pelottaa mutta myös kiinnostaa

Pohjoisella havupuu vyöhykkeellä hirsirakentaminen on tuttu juttu, johon Suomen rakennushistoriakin pohjautuu. Suurin osa rakennuskannastamme koostuu puurakenteisista
rakennuksista, jotka yleensä sijaitsevat maaseudulla. Kuitenkin maaseutuelinkeinojen ja elintapojen muutoksen myötä on monen vanhan rakennuksen kohtalona ollut jäädä tyhjilleen ilman
käyttötarkoitusta.

Hirsirakennuksen kiertotalous

Rakentamisen kiertotaloudessa materiaalien ja tuotteiden halutaan pysyvän kierrossa niin että niiden arvo säilyy. Siksi näiden tyhjilleen jääneiden rakennusten puutavaraakin voitaisiin vielä
hyödyntää, sillä tulisihan luonnonvaroja käyttää tehokkaasti ja kestävästi. Purettavuutensa ansiosta hirsirakennus on kiertotalouden edelläkävijä, se mihin tänä päivänä pyritään tietoisesti uusia
rakennuksia suunnitellessa. Vaikka hirsirakennuksen rakenteet ovat purettavissa on niiden kiinnitys kuitenkin luja ja kestävä. Ensisijaisesti rakennuksia tulisi käyttää niiden omilla sijainneillaan, mutta
mikäli se ei ole mahdollista on toissijaisena vaihtoehtona rakennuksen siirto uuteen paikkaan tai käyttötarkoitukseen. Rakennusten puutavaraakin voidaan hyödyntää uusiokäyttöön, kunnes vasta
viimeisenä se kierrätetään tai hyödynnetään energiana. Alhaalla kuvassa on havainnollistettu rakennuksen säilyminen kaskadimallina.

Puutavaran kiertotalous kuitenkin kohtaa monenlaisia haasteita. Kierrätettyyn raaka-aineeseen suhtaudutaan varauksella peläten muun muassa laho- ja hyönteisvaurioita. Toisaalta joillekin
patinoitunut puu on haluttava ominaisuus. Uusikäytön kasvun haasteena ovat myös erilaiset lupakäytännöt ja sääntelyn tuomat rajoitteet, tuotteistus ja jätemääritelmä. Vaihtelu kierrätettyjen
raaka-aineiden saatavuudessa ja laadussa tuo lisähaasteita yhdessä saavutettavuuden kanssa.

Hirsirakennuksista liiketoimintaa?

Rakentamisen kiertotalouden liiketoiminnassa ja vähähiilisen rakentamisen saralla tarvitaan monialaista osaamista. Opinnäytetyöni käsitteli käyttämättömäksi jääneiden hirsirakennusten
kiertotaloutta, sekä hirsien ja purkupuutavaran uudelleenkäytön mahdollisuuksia sekä kuluttajien että ammattikunnan näkökulmasta. Ammattikunnalle suunnatut kysely- haastattelututkimukset
osoittivat, että hirsiyrittäjät näkivät alan realistisena liiketoimintana omine haasteineen. Arkkitehtien ja suunnittelijoiden esteettinen näkemys ja arkkitehtoniset arvot puolestaan yhdistyivät
lainsäädännön ja saatavuuden haasteisiin. Kiinnostusta kierrätettyyn puutavaraan kuitenkin on niin kuluttajilla kuin alan yrittäjilläkin. Hirsirakennusten kiertoon saaminen kaipaa kuitenkin
jatkotutkimusta kaupallisen mallin kehittämiseksi.

Perinnerakentamisen tulevaisuus ja kehitys

Perinnerakentamisala tarvitsee osaajia myös tulevaisuudessa. Ne ihmiset, jotka haluavat säilyttää ja kunnostaa vanhoja hirsirakennuksia edesauttavat myös Suomen rakennusperinnön säilymistä.
Kulttuurihistoriallisten ja rakennusperinnöllisten arvojen lisäksi rakennukset kertovat paljon aikansa rakennustaidosta sekä rakennusajan ihanteista. Perinnerakentamiselle tulisi luoda lisäarvoa ja
kenties tukea sitä omana rakentamisalanaan, sillä vanhoihin rakennuksiin tehtäviä remontteja tai korjauksia ei voida toteuttaa samoilla periaatteilla kuin uusien kohdalla. Lisäksi voidaan tuoda esiin
vanhojen hirsirakennusten hiilijalanjälkivaikutus, sillä puun hiilen sitomiskyky yhdistettynä muuntojoustavuuteen ja pitkään elinkaareen, tuo vanhat hirsirakennukset
hiilineutraaliustavoitteiden keskiöön. Vanhoja rakennuksia ja rakennusosia hyödyntämällä voidaan tänä päivänä luoda omaleimaisia tiloja, palveluja tai tuotteita mikä lisää niiden kiinnostavuutta ja
vetovoimaa.

12.9.2023
Marika Kurkinen

Kuvassa on havainnollistettu rakennuksen säilyminen kaskadimallina. Kuva: Marika Kurkinen

Tulia ja taikoja – keskikesän pesäpäivät

Aurinkovuoden taitekohdat ovat vakiintuneet juhlien ja rituaalien ajankohdiksi jo varhain Euroopan pohjoisosissa, missä erot vuodenaikojen välillä ovat suuria. Kesän valoisinta yötä on juhlittu tekemällä taikoja ja tulkitsemalla erilaisia enteitä, polttamalla tulia sekä juhlimalla aamuun asti. Kansanomainen nimitys juhannusviikon vuoden pisimmille päiville oli pesäpäivät. Aurinko saavutti silloin pesänsä ja kääntyi sen jälkeen loppuvuodeksi rengin puolelle ja joulusta jälleen isännän puolelle.

Kristillinen kirkkovuosi on ottanut sijan esikristillisten juhlien tilalla ja vaikuttanut myös juhlien nimistöön. Suomessa juhannus keskikesän juhlan nimenä juontaa juurensa keskiajalle, jolloin kesäkuun 24. päivää alettiin Johannes Kastajan mukaan kutsua Johanneksen päiväksi. Hänen syntymänsä ajoitettiin kuusi kuukautta ennen Jeesuksen syntymää kristinuskon varhaisina vuosina 400-luvulla. Ei ole sattumaa, että molemmat syntymäpäivät sijoittuvat vuoden taitekohtiin. Ruotsinkielisillä alueilla on puolestaan käytetty aurinkovuoden kiertoon pohjaavaa nimitystä midsommar. Lounaismurteissa juhannusta onkin nimitetty siihen pohjaavilla suomenkielisillä nimityksillä, kuten mittumaarja ja mettumaari.

Vanhassa talonpoikaiskulttuurissa juhannuksen viettoon valmistauduttiin samoilla toimilla kuin muihinkin vuotuisjuhliin. Tupa siivottiin perusteellisesti, leivottiin ja valmistettiin juhla-ateria, jonka nauttimisen jälkeen saunottiin tuoreen koivuvihdan kanssa. Luonnon ollessa kukkeimmillaan, koristeltiin koti tuoksuvin kukin ja lehvin. Ovien pieliin nostettiin juhannuskoivut, jotka ovat edelleen säilyneet juhannuksen keskeisinä koristeina mökeillä ja kaupunkien juhannusjuhlissa.

Esikristilliset kasvumagian rituaalit ja paimenjuhlien perinteet näkyivät keskikesän vietossa. Karjan sarviin ripustettin kaisloista punottuja, lehmänkielillä eli kieloilla koristeltuja liutoja tai kukkaseppeleitä. Tuvan lattian lehväkoristelulla edistettiin hyvää rehuvuotta. Koristeissa uskottiin olevan hedelmällistä voimaa. Ne korjattiin juhannuksen jälkeen talteen ja syötettiin myöhemmin ensiksi poikivalle lehmälle. Karjan tärkeys näkyi myös juhlaruuissa. Pohjanmaalla keitettiin juhannusjuustoa ja Savon lehmisavuilla maitovelliä.

Aattoillan tärkeimpään ohjelmaan kuului kokkojuhla lauluineen, tansseineen ja enteineen. Kokon polttaminen on vanhastaan kuulunut juhannuksen viettoon Itä- ja Pohjois-Suomessa, ja myös kokko-sana on itäsuomalaista alkuperää. Länsi-Suomessa valkeat roihusivat keväällä pääsisäisen ja helluntain aikoihin. Kokkojuhla oli kylä- tai talokohtainen tilaisuus. Monella kylällä oli vakituinen kokkokallio tai -mäki, jonne suunnattiin pyhävaatteissa juhannussaunan jälkeen. Alkuillasta sytytettiin pieniä odottelukokkoja ja keskiyöllä oli mahtavan ukonkokon vuoro, jonka rakentaminen oli aloitettu jo hyvissä ajoin ennen juhannusta. Kokon kipinöistä, savusta ja tukiriukujen palamisesta voitiin lukea enteitä pimenevään loppuvuoteen.

Lyhyt juhannusyö oli maagista aikaa, jolloin saniainen kukki, aaveet liitelivät ja siniset virvatulet paloivat. Juhannusyönä oli ainutlaatuinen tilaisuus tehdä rakkauteen ja rikkauteen liittyviä taikoja. Tulevan puolison ennustamiseksi etsittiin hänen kasvojaan kaivon pinnasta, kerättiin kukkakimppu pieluksen alle puolison uneen ilmestymisen takaamiseksi ja etsiydyttiin tien risteyksiin keskiyöllä. Sananjalan kukan ja siitä syntyvän siemenen löytäminen toi vaurautta ja aarnivalkea johdatti aarrearkun äärelle. Sininen liekki syntyi haltioiden polttaessa hometta ja ruostetta pois raha-aarteistaan.

Keskiyöllä saattoi kaivon vesi muuttua viinaksi. Ja vaikkei muuttunutkaan, niin alkoholia nautittiin siitä huolimatta, sillä näin toimimalla edistettiin kylvön onnistumista ja viljan kasvua. Mikael Agricola mainitsee juhannuksen aikaan sijoittuneesta Ukon vakkojen juomisesta, ja Karjalassa juhannusta kutsuttiinkin Ukon juhlaksi vielä 1800-luvulla.

Juhannusviikko oli hyvää aikaa nauristen, lanttujen, kaalien ja tupakantaimenten kylvölle. Maagisella juhannuskasteella oli suotuisia ominaisuuksia kasvien tulevalle kasvulle. Juhannuskaste teki hyvää myös iholle, se hävitti pisamat eli teerenpilkut ja hoiti ihosairauksia. Lemmentaikoihinkin juhannuskaste oli otollista. Tytön tuli kieriskellä ilman vaatteita toivomansa sulhasen talon ruispellossa keskiyöllä niin, että kaste tarttui ihoon. Näin toimimalla lempi nousi myös poikaan. Nuorten miehet puolestaan vaeltelivat juhannusyönä ojia pitkin ruispellon reunassa toivoen näkevänsä tulevan morsiamensa haamun ilmestyvän silmiensä eteen.

Keskikesän ihmeellisenä yönä hedelmällisyys oli voimakkaimmillaan ja mahdoton tuli mahdolliseksi. Luonto eli tärkeää vaihekautta, jolloin sen voimat olivat liikkeellä poikkeukselliseen tapaan. Taikojen avulla ihmisillä oli mahdollista päästä osaksi näistä maagisista voimista. Edelleen kesäpäivänseisauksen aikoihin vietettävä juhannus on luonnon kasvuvoiman, ilon ja leikkimielien ennustamisen juhla, jossa eri aikakausien perinteet elävät vahvana. Juhannus on myös näkyvä osa elävää kulttuuriperintöämme, joka on listattu Unescon aineettoman kulttuuriperinnön kansalliseen Elävän perinnön wikiluetteloon.

22.6.2023
Anna Rauhala
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja kansatieteen tutkija Helsingin yliopistossa

Lähteet:
Juhannuksen vietto. https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Juhannuksen_vietto
Karjalainen, Sirpa 1995: Juhlan aika. Suomalaista vuotuisjuhlaperinnettä. (2. painos). Werner Söderström Osakeyhtiö: Helsinki.
Korhonen, Teppo 1979: Juhannus. Teoksessa Juhlakirja. Suomalaiset merkkipäivät. Toimittanut Urpo Vento. Kalevlaseuran vuosikirja 59. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.
Vilkuna, Kustaa 2001. Vuotuinen ajantieto (7. painos). Otava: Helsinki.

Hyvinvointia kulttuurimaisemasta

On hyvä katsoa kauas, horisonttiin. Mieli inspiroituu, kun voi nähdä peltojen yli ja viipyä maisemapiirteissä katseen matkatessa kohti taivaanrantaan, metsän siluettiin.

Tunteessa on kyse kulttuurisesta ekosysteemipalvelusta, jota ihminen ja luonto ovat yhdessä muovanneet vuosisatoja. Voimme sanoittaa Suomelle tyypillisen maalaismaiseman talonpoikaiseksi kulttuuriteoksi, joka lisää aineetonta hyvinvointiamme.

Metsäisenä maana maisemaamme kuuluvat Suomessa metsän moninaiset piirteet. Suomen pinta-alasta 77 % on metsää, 10 % vesistöjä ja 7–8 % peltoa, loput rakennettua. Maiseman monimuotoisuutta lisäävät tyypillisesti metsänreunat puineen, joita peltoaukioilta voi ihastella kaukaa.

Maiseman sulkeutumisesta ja metsittymisestä ollaan syystä huolissaan. Suomalaisten on tärkeää kokea luontosuhdetta metsässä mutta yhtä tärkeää on myös saada katsoa kaukaa – maisemaan.

Ekosysteemipalvelut hyvinvointimme kulmakivinä

Ekosysteemipalvelut ovat luonnon ihmiselle tarjoamat aineelliset ja aineettomat hyödyt, kuten hiilinielut, ravintokasvien pölytys, veden ja ilman puhdistus tai tulvien hillintä. Nämä ovat ylläpito- ja säätelytoimia, joihin ihminen toimillaan vaikuttaa.

Keskeisemmin ihmisen toiminta vaikuttaa niin sanottuihin tuotantopalveluihin, kuten ruuan ja puun tuotantoon.  Ihmisen jälki luonnossa näkyy selvimmin maisemassa, kulttuurisena ekosysteemipalveluna, johon kuuluvat myös rakennukset ja pihapiirit.

Ekologinen jälleenrakentaminen tärkeää tulevaisuustyötä

Maaseudun aktiivinen toiminta pitää yllä avoimia maisemia, joiden sulkeutuminen herättää huolta, kun kaupungistuminen etenee. Myös metsien käyttö, hakkuut ja uudistusmenetelmät puhuttavat meitä.

Ihmiselämän pituus on lyhyt verrattuna luonnon kiertokulkuun, ja aikajänne siten usein vaikea hahmottaa. Vaikka ekosysteemipalveluja haittaava ihmistoiminta ei heti näy luonnossa ja maisemassa, luonnolla on pitkä muisti. Onneksi muisti riittää myös palautumiseen, vaikka se ottaa aikansa. Kun ennallistamisen vaikutukset ovat tiedossa, luonto ei petä.

Siten on tärkeää tunnistaa mitkä toimet vahvistavat, ja mitkä heikentävät luonnon ja ihmisen yhteistyötä tulevaisuudessa, jossa ihmisen hyvinvointi ja toiminta pysyy luonnon kantokyvyn rajoissa.

Tulevaisuustyön ytimessä on ekologinen jälleenrakentaminen, jossa on kyettävä näkemään yli sukupolvien – luonnon aikajänteellä menneeseen ja erityisesti tulevaan.

Kulttuurimaisema ja planetaarinen terveys

Kulttuurimaiseman vaaliminen ja monimuotoisen maalaismaiseman ylläpito on tärkeää kestävyystyötä, jossa huolehdimme ekologisesta jälleenrakennuksesta ja ihmisen hyvinvoinnista.

Planetaarisessa terveydessä puhumme yhteisestä terveydestä, joka sisältää ajatuksen ihmisten hyvinvoinnin ja ympäristön tilan keskinäisriippuvuudesta.

Ihmisen hyvinvointi on riippuvainen luonnon hyvinvoinnista ja sen tarjoamista palveluista, kuten maisemasta. Osana planetaarista terveyttä kulttuurimaisema tarjoaa luontoyhteyden kokemuksia, ruokkii nykyajan kiireistä ihmismieltä ja antaa tilaa viipyileville ajatuksille luonnon moninaisessa kauneudessa.

2.5.2023
Liisa Pietola
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja Sitran kestävyysratkaisujen johtava asiantuntija

Kuva Liisa Pietola: Kirsikkapuu, öljy kankaalle 2016 https://www.liisapietola.net/#galleries

”Tasan yöt, tasan päivät” – kevään alku Pohjolassa

Aikana, jolloin elämä rytmittyi luonnon vuodenkierron mukaan, aikakäsitys perustui auringon ja kuun vaiheiden tarkkailuun. Syklisen aikakäsityksen mukaan elämä kulki ikään kuin suljetulla ympyrällä, joka toistui vuodesta toiseen melko samankaltaisena. Elämän kierto ja sen edellytykset, kalastus, metsästys, kasvien kerääminen ja viljely, järjestettiin vuodenaikojen mukaisesti. Erityisen merkityksellisiä hetkiä olivat vuoden lyhyin ja pisin päivä sekä ajankohdat, jolloin yö ja päivä ovat saman pituisia. Nykyisin tunnemme nämä päivät talvi- ja kesäpäivänseisauksena sekä kevät- ja syyspäiväntasauksena. Monissa kulttuureissa kevätpäiväntasaus on merkinnyt uuden kasvukauden alkua, jota on juhlittu erilaisin rituaalein ja toivotettu uusi satovuosi tervetulleeksi.

Vanha roomalainen kaksitoista kuukautta käsittävä vuosi alkoi keväällä ensimmäisenä maaliskuun päivänä, jolloin aloitettiin kevätkylvöt. Monissa kielissä nykyvuoden neljän viimeisen kuukauden nimet perustuvat tähän vuoden kierron tapaan: september on seitsemäs, october kahdeksas, november yhdeksäs ja december kymmenes kuukausi. Vuodenkierron tasaus eli karkauspäivä ajoitettiin vuoden loppuun eli helmikuulle.

Kevätpäiväntasaus sijoittuu maaliskuun 20. tai 21. päivään. Kevätpäiväntasauksen aikaan on Suomessa vietetty Pentin päivää (21.3), jota kutsuttiin Etelä-Pohjanmaalla Mato-Pentiksi. Uskottiin, että ”madot” eli käärmeet heräilivät juuri silloin talvikoloistaan. Sen vuoksi karjaa oli suojeltava ja pidettävä se vielä sisätiloissa. Näin toimimalla onnettomuuksilta vältyttiin myös kesäaikana. Mutta mihin mahtaa perustua kyseinen uskomus ja onko sillä todellisuuspohjaa luonnossa? Ajankohta tuntuu kovin varhaiselta, sillä Suomen ainoa myrkyllinen käärme, kyy, horrostaa huhti-toukokuulle. Kustaa Vilkuna on pohtinut samaa asiaa, ja hänen mukaansa käärmeuskomus onkin omaksuttu meitä etelämpää, apotti Benediktus Nursilaisen (k. 21.3.543) muistopäivän tunnusmerkkinä olleesta käärmeenkuvasta, joka esiintyy vanhoissa kalenterisauvoissa. Siinä missä kyykäärme saattaa täällä pohjoisessa horrostaa jopa kahdeksan kuukautta, etelämpänä sille riittää lyhyimmillään kuukausi. Mato-Pentti elää kuitenkin edelleen omaa tarinallista uskomuselämäänsä täällä pohjoisessa.

Pohjolassa viljelykausi aloitetaan kevätpäiväntasausta hieman myöhempänä ajankohtana. Täällä kevään enteet liittyvät muutoksiin luonnossa, kuten lintujen paluumuuttoon, kalojen kutuun, lumen sulamiseen ja jäiden lähtöön. Kevään tullen voitiin todeta tietyn ajanjakson päättyneen eli talven olevan takanapäin. Kotieläinten ikäkin laskettiinkin tavallisesti talvina vuosien sijasta.

Joillakin kansoilla kuukausien nimet ovat pohjautuneet luonnossa, eläinmaailmassa ja ihmisten omassa toiminnassa säännöllisesti toistuviin ilmiöihin. Ostjakkien vuosi alkoi syksyllä madekuulla. Lintujen paluumuuton mukaan oli nimetty lopputalvesta alkava, epävarmaan kotkien paluuaikaan sijoittuva pettävä kotkakuu ja tavalliseen kotkien paluuaikaan ajoittuva varsinainen kotkakuu. Niitä seurasivat variskuu sekä hanhi- ja sorsakuu.

Kurkien paluumuuttoa on pidetty yhtenä kevään alkamisen merkkinä. Gananderin sanakirjasta (1789) löytyvä sanonta ”Kriu Krau Kreun päivä, tasain yö, tasain päivä” on sisällöltään samankaltainen kurkien viestinä tunnetun sananlaskun ”Tasan yöt, tasan päivät, tasan kaksi jalkaistani” kanssa, sillä Kriu Krau merkitsee maakurkea. Nämä sananlaskut kertovat kurkien ilmoittavan muuttomatkansa takaisin pohjoiseen alkavan juuri kevätpäiväntasauksen aikaan.

Lintujen muutto on ennustanut paitsi kevään, myös sopivan kylvökauden alkua. Joroisilta tunnetaan sanonta ”Kyyhkyläinen käskee kyntämään”. Niin ikään västäräkkien saapuminen pelloille merkitsi hyvää kyntöaikaa. Vielä parempi merkki oli, jos västäräkki meni hevosen vatsan alitse ja istui sahran eli auran päälle. Paras enne oli, mikäli keltavästäräkit saapuivat ”harmaiden” sijaan.

Kyntämisen jälkeen päästiin kylvämään. Kurkiauran eli kylvökurkien lentäminen pellon yli oli suotavaa ennen kylvön aloittamista. Joroisilla ohrantekoaika oli parhaimmillaan silloin, kun allit lauloivat. Kaatra eli kuikka puolestaan lauloi sopivan kauranteon ajankohdat. Sen laulun kuultiin sanovan: ”Kauroja vakkaan, kauroja vakkaan, kauroja vakkaan”. Kauranteko tuli lopettaa silloin, kun vesilinnuilla oli poikaset. Rukiin sopivasta kylvämisajankohdasta kertoivat harakat ja kotkat. ”Kun harakka tulee kylään ja on rinta vielä höyhenistä melkein paljas, niin pane silloin ruissäkit rattaille ja mene touolle”, suositeltiin Artjärvellä. Kotkien naukuminen eli vinkuminen oli toinen merkki rukiin kylvön aloittamiselle.

Lintujen muuton lisäksi enteitä kevään saapumiselle on tulkittu säästä. Kevätpäiväntasaukseen liittyviä uskomuksia on kuitenkin säilynyt varsin vähän. Sen sijaan kirkollisiin juhliin, Marian ilmestymispäivään (25.3.) ja pääsiäiseen, niitä on liitetty enemmän. Molempien juhlien ajankohdat on määritelty suhteessa kevätpäiväntasaukseen. Marian päivän säästä on ennustettu etenkin lumiolosuhteita. Sitä pidettiin kevään taitekohtana. Varhaisina keväinä maa saattoi paljastua jo Marian päivänä. Silloin alettiin myös odottaa hauen kutua, metsälintujen soidínta ja kurkien paluumuuttoa. Peräpohjolassa päivä tunnettiin variksen liitopäivänä, niiden saapuessa takaisin talven vietosta etelän tunkioilta. Marian päivän enteissä on samankaltaisuuksia harvoihin kevätpäiväntasauksen yhteydessä säilyneisiin enteisin. Voidaankin ajatella, että vanhat kevätpäivätasaukseen liittyneet uskomukset ovat sulautuneet kristilliseen perinteeseen ja vakiintuneet kansanperinteessä Marian päivän yhteyteen.

12.4.2023
Anna Rauhala
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja kansatieteen tutkija Helsingin yliopistossa

Kurkistuksia Talonpoikaiskulttuurisäätiön arkistoon

”Erikoisen mielihyvän tuntein otin vastaan tiedon Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisesta. Tällaiset harrastukset ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja seuraavaksi vastaan empimättä myöntävästi ehdotukseenne, että suostuisin antamaan merkitä itseni Talonpoikaiskulttuurisäätiön jäsenluetteloon.”

Näillä sanamuodoin osastopäällikkö Väinö Suuronen hyväksyi kutsun Talonpoikaiskulttuurisäätiön jäseneksi helmikuussa 1938. Hieman aiemmin, helmikuun 6. päivänä perustajajäsenet olivat allekirjoittaneet säädekirjan ja säätiön säännöt ja toimittaneet ne oikeusministeriöön, jossa asiakirjat hyväksyttiin 11.2.1938. Siitä lähtien, reilun 80 vuoden ajan, säätiön toiminta on ollut monipuolista ja vilkasta. Säätiön arkistoon kertynyt aineisto on tästä todistuksena. Toiminnan alku kului käynnistelyssä ja muun muassa jäsenistön hankkimisessa, josta kertovat säilyneet kirjeet, jotka vuoden 1938 osalta sisältävät Väinö Suurosen kirjeen mukaisesti miltei yksinomaan vastauksia säätiön jäsenyyskutsuihin.

Säätiön toimintaan on vuosikymmenten kuluessa kuulunut kyselyiden, kilpailujen, erilaisten hankkeiden ja palkintojen jaot. Esimerkiksi vuonna 1945–1947 säätiö toteutti laajan Tuulimyllykyselyn, joka suunnattiin kunnallislautakunnille ja joita pyydettiin kartoittamaan kunnan alueella sijaitsevat tuulimyllyt. Kyselyn taustalla vaikutti huomio tuulimyllyjen vähenemisestä ja sen myötä syntyneestä tarpeesta tallentaa rakennuksiin liittyvää tietoa. Kyselyn tuloksena säätiö sai lukuisia vastauksia kertomuksina ja valokuvina kunnissa sijaitsevista tuulimyllyistä. 1950-luvulla säätiö järjesti kirjoituskilpailun teemalla ”Merkillisiä kansanihmisiä”, johon se sai noin 50 vastausta. Sittemmin hankkeissa ja kilpailuissa on keskitytty enemmän rakennustaitajien kartoittamiseen, kuten 1980-luvulla toteutetussa ”Vanhat mestarit” -hankkeessa, ja rakennusperinteeseen, josta esimerkkinä mainittakoon vuonna 2003 toteutettu Rakennusperintökilpailu.

Säätiön Kilpiraadin pitkäaikainen ja säännöllinen toiminnan muoto on ollut myöntää perinteistä rakentamistapaa kunnioittavien rakennusten ja pihapiirien ylläpitäjille kunniakilpiä. Tästä toiminnasta on syntynyt säätiön arkistoon laaja aineisto, joka sisältää merkittävän suomalaista rakennusperintöä kuvaavan valokuvakokoelman ja kirjallista rakennushistoriallista tietoa.

Viime vuosien toiminnasta arkistossa näkyy jälki muun muassa Kekri-perinteen aktiivisesta ylläpitämisestä, maaseutuyrittäjien tiloilla tehdystä nykydokumentointihankkeesta ja vuosittain järjestettävästä opinnäytetyökilpailusta. Silmäys säätiön arkiston sisältöön osoittaa, että se on vuosikymmenten saatossa onnistunut toteuttamaan Esko Aaltosen säätiön jäsenistön ensimmäisessä kokouksessa 1.8.1939 pitämässään puheessa lausumansa tavoitteen:

”Me hyvin tiedämme, ettei mennyttä kulttuurimuotoa, olkoon se ollut kuinka ylevä tahansa, voida enää saada henkiin sellaisenaan käytettäväksi uuden aikakauden ihmisille. Mutta nykypolvi voi siitä ammentaa elinvoimaa uusia tehtäviä varten. Ja Säätiömme koettaa vaikuttaa siihen, että vanha talonpoikaiskulttuuri tunnettaisiin oikealla tavalla. Se helpottaisi kulttuuriperinnon muuntamista uusiin oloihin.”

Talonpoikaiskulttuurisäätiön arkisto sijaitsee Keskustan ja maaseudun arkistossa Helsingissä. Säilytettävää analogista aineistoa on yhteensä 5,2 hm ja sähköisessä muodossa olevaa aineistoa 13,85 Gt. Aineistot ovat tutkijoiden käyttävissä KMA:n tiloissa. Säätiön arkistoaineistoon liittyvissä kysymyksissä KMA:ssa vastaa tutkija Niina Koskihaara
p. 050 388 0043.

23.2.2023
Niina Koskihaara

Yläkuva: 20. vuosikokous 1.3.1958, kuvaajasta ei tietoa

”Jäätte sen velkaa seuraavalle sukupolvelle”

Olen ollut onnekas. Sain huolehtivat vanhemmat, ja juuret, jotka ovat koukuttaneet jo teini-iässä alkaneeseen sukututkimus- ja paikallishistoriaharrastukseen. Varttuneemmalla iällä sain vielä mainiot appivanhemmat.

Vaikka aiemmat sukupolvet alkavat jo vanhentua ja asuvat kaukana, he tarjoavat mielellään apuaan monella tavalla: tulevat huolehtimaan lapsista kun vaimon kanssa satumme molemmat yhtä aikaa työmatkoille, kulkevat mukanaan kuormallinen herkullisinta kotiruokaa, tuovat joulukuusen ja halkokuorman, huoltavat koneet ja murehtivat voinnit.

Mitään korvausta he eivät huoli, anoppi joskus vain korkeintaan kuittaa, että ”oisko tuo liikaa, jos tuhannet kiitokset”. Sen sijaan hän sanoo usein, että ”jäätte sen velkaa seuraavalle sukupolvelle”. Omilta vanhemmilta ja appivanhemmilta saatu apu siis korvataan auttamalla taas seuraavaa sukupolvea. Ylisukupolvisen kestävän kehityksen idea parhaimmillaan!

Ylisukupolvinen viisaus

Ennen aikaan ylisukupolvisuus oli vahvasti sisäänkirjoitettuna suomalaiseen talonpoikaiskulttuuriin. Elämässä tarvittavat opit omaksuttiin vanhemmilta ja isovanhemmilta, jotka usein asuivat samassa pihapiirissä. Tai itse asiassa modernin ydinperheen lisäksi kotona tai sen välittömässä yhteydessä asui usein monenkirjava joukko sukulaisia, syytinkiläisiä, palvelusväkeä, itsellisiä ja mitä kaikkea missäkin.

Perheen tai kotiväen käsite oli nykyistä laajempi. Vastuu vanhuksista ja vaivaisista ei kuulunut tuolloin yhteiskunnalle, vaan perheelle. Huolehtiminen ulottui sekä oman halun että käytännön pakon sanelemana yli sukupolvien ja myös oman kotitalouden yli, omaan yhteisöön.

Vaikka vanhassa yhteiskunnassa oli ongelmansa, oli talonpoikaiskulttuuri pullollaan ylisukupolvista viisautta. Sellaista, jota jaettiin ja opittiin tavallisen elämän keskellä vähän vahingossa. Huolenpitäjien ja avustettavien roolit menivät sekaisin, kun vanhat välittivät kokemuksiaan, työikäiset vastasivat elatuksesta ja lapset kasvoivat aikuisuuteen askel kerrallaan aina uusiin töihin paneutumalla ja nuorempia lapsia kaitsemalla.

Tuloksena oli enemmän tai vähemmän harmoninen yhteiselo, johon kukin sukupolvi toi oman panoksensa omien mahdollisuuksiensa mukaan.

Sukupolvien kuilu

Nykypäivänä ylisukupolvisuus ja siihen liittyvä yhteisöllisyys ovat haipuneet arjesta. Mittaamme yhteiskunnan kehitystä esimerkiksi väestöllisenä ja taloudellisena huoltosuhteena. Edellinen ilmaisee ei-työikäisten ja työikäisten lukumäärän suhdetta, jälkimmäinen työttömien ja muiden työvoiman ulkopuolella – esimerkiksi ikänsä vuoksi – olevien sekä työllisten lukumäärän suhdetta. Tuottaviksi kansalaisiksi lasketaan huoltosuhteiden mukaan 15–64-vuotiaat: yhteiskunnan kannalta ihmisen on määritelty olevan arvokkaimmillaan siinä välissä.

Nuoremmat ja vanhemmat nähdään nykyään liian usein vain huolenpidon kohteena. Vanhoja ei pidetä enää viisaita ja kokeneita, vaan heihin suhtaudutaan monesti kelkastajääneinä. Samalla nuoret leimataan usein saamattomiksi ja osaamattomiksi. Todellisuudessa tietysti molemmat ennakkoluulot ovat vääriä.

Perhemallien muuttuessa monilla ei ole enää kolmen, saati neljän sukupolven arkiyhteyttä. Useimmat kai eivät pitäisi sellaista toivottavanakaan.

Me olemme kadottaneet ylisukupolvisen viisauden, ja lopulta tilanteesta kärsivät kaikenikäiset. Ikäihmiset kokevat vähättelyä ja jäävät usein yksin. Samalla nuorilta jää paljon tärkeää oppia saamatta. Työikäiset uupuvat työkuorman alle samaan aikaan, kuin toisilla on liikaa aikaa. Ennen koko kylä kasvatti, mutta nykyään edes naapurin lasten hölmöilyyn puuttumista ei aina katsota hyvällä.

Ylisukupolvisuuden puuttuminen heijastuu myös esimerkiksi siihen, miten nykyihmiset kohtaavat elämän ja kuoleman. Ennen elämänkulkuun kasvettiin suvun mallien mukaan. Nykyään moni arvelee, että lapsia ei pitäisi ottaa ollenkaan mukaan hautajaisiin, vaikka ne olisivat tärkeitä kasvamisen ja sukuun kiinnittymisen paikkoja.

Jossakin vaiheessa ylisukupolvisuus alkoi näyttäytyä negatiivisena ilmiönä. Se hahmottui useimmiten huono-osaisuuden periytymisenä tai ylisukupolvisena köyhyyden ketjuna.

Ylisukupolvisuus voimavarana

Viime vuosina me olemme kuitenkin havahtuneet löytämään positiivista ylisukupolvisuutta uudelleen, uudessa muodossa. Sitran tuoreessa Megatrendit 2023 -raportissa ylisukupolvisuus nähdään yhdeksi merkittäväksi tulevaisuuden mahdollisuudeksi, siis positiiviseksi voimavaraksi.

Siinä todetaan, että ylisukupolvisuudella voidaan omalta osaltaan luoda nykyistä vahvempaa yhteiskunnallista luottamusta ja osallisuutta. Tämän päivän maailmassa vastuullisuusajattelussa, liittyipä se sitten irtautumiseen ylikulutuksesta, pyrkimykseen nuorten suhteellisen osuuden uudelleen nostamiseen äänestäjissä tai yritysten ja julkishallinnon toimintaan, oman sukupolven huomioiminen ei enää riitä. ”Vastuullisuusajattelussa voimistuu myös ylisukupolvinen ajattelu”, raportti tiivistää.

Suomen Kotiseutuliitto on toteuttanut nyt jo usean vuoden Mestarit & Kisällit -toimintamallia. Ensin Suomen Kulttuurirahaston ja sitten opetus- ja kulttuuriministeriön tuella on perustettu 30 ylisukupolvista toimintaryhmää. Ikäihmiset ja lapset tai nuoret kohtaavat niissä tasa-arvoisina paikallisen kulttuuriperinnön äärellä.

Toimintamallin mainio perusajatus on, että kuka vain – iästä riippumatta – voi olla mestari tai kisälli. Kaikki voivat oppia toisiltaan ja päästä hyödyntämään omaa osaamistaan. Jokainen on siis sekä mestari että kisälli, omien kotikulmiensa ja perinteidensä asiantuntija.

Mestarit & Kisällit -toimintaryhmät suunnittelevat toimintansa itse. Eri puolella Suomea on tehty esimerkiksi perinneleipomuksia ja käsitöitä, harjoitettu erätaitoja, tutustuttu oman kotiseudun tapakulttuuriin ja perinteisiin. Nuoret ovat voineet jakaa erityisesti digitaitojaan.

Mestarit & Kisällit -toiminta sai syksyllä 2022 Euroopan kulttuuriperintöpalkinnon. Toimintamalli taipuu hyvin erilaisiin ympäristöihin, kulttuureihin ja perinteisiin. Sitä jatketaan ja kehitetään seuraavaksi moninaisuuden tukemisen suuntaan Alfred Kordelinin säätiön rahoituksella.

Ylisukupolvisuus on siis tulossa vauhdilla takaisin – uudenlaisessa muodossa. Koen vahvasti, että sillä on tämän päivän maailmassa paljon annettavaa. Sen kautta voidaan purkaa ennakkoluuloja toisen ikäisiä kohtaan ja huomata, että eri sukupolvilla on hyvin paljon annettavaa toisilleen. Vuorovaikutuksen kautta voidaan vähentää juurettomuutta ja yksinäisyyttä, lisätä paikallisen kulttuuriperinnön arvostusta ja kaikenikäisten hyvinvointia.

Sillä lopultakin, erilaisina ja eri-ikäisinäkin, me olemme kotiseudun ja yhteiskunnan ylä- ja alamäissä yhdessä. Me olemme mestareita ja kisällejä toinen toisillemme. Maksamassa velkaa sukupolvelta seuraavalle, jotta huominen olisi tätä päivää parempi.

20.1.2023
Teppo Ylitalo
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja Suomen Kotiseutuliiton vs. toiminnanjohtaja.