Article

Kurkistuksia Talonpoikaiskulttuurisäätiön arkistoon

”Erikoisen mielihyvän tuntein otin vastaan tiedon Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisesta. Tällaiset harrastukset ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja seuraavaksi vastaan empimättä myöntävästi ehdotukseenne, että suostuisin antamaan merkitä itseni Talonpoikaiskulttuurisäätiön jäsenluetteloon.”

Näillä sanamuodoin osastopäällikkö Väinö Suuronen hyväksyi kutsun Talonpoikaiskulttuurisäätiön jäseneksi helmikuussa 1938. Hieman aiemmin, helmikuun 6. päivänä perustajajäsenet olivat allekirjoittaneet säädekirjan ja säätiön säännöt ja toimittaneet ne oikeusministeriöön, jossa asiakirjat hyväksyttiin 11.2.1938. Siitä lähtien, reilun 80 vuoden ajan, säätiön toiminta on ollut monipuolista ja vilkasta. Säätiön arkistoon kertynyt aineisto on tästä todistuksena. Toiminnan alku kului käynnistelyssä ja muun muassa jäsenistön hankkimisessa, josta kertovat säilyneet kirjeet, jotka vuoden 1938 osalta sisältävät Väinö Suurosen kirjeen mukaisesti miltei yksinomaan vastauksia säätiön jäsenyyskutsuihin.

Säätiön toimintaan on vuosikymmenten kuluessa kuulunut kyselyiden, kilpailujen, erilaisten hankkeiden ja palkintojen jaot. Esimerkiksi vuonna 1945–1947 säätiö toteutti laajan Tuulimyllykyselyn, joka suunnattiin kunnallislautakunnille ja joita pyydettiin kartoittamaan kunnan alueella sijaitsevat tuulimyllyt. Kyselyn taustalla vaikutti huomio tuulimyllyjen vähenemisestä ja sen myötä syntyneestä tarpeesta tallentaa rakennuksiin liittyvää tietoa. Kyselyn tuloksena säätiö sai lukuisia vastauksia kertomuksina ja valokuvina kunnissa sijaitsevista tuulimyllyistä. 1950-luvulla säätiö järjesti kirjoituskilpailun teemalla ”Merkillisiä kansanihmisiä”, johon se sai noin 50 vastausta. Sittemmin hankkeissa ja kilpailuissa on keskitytty enemmän rakennustaitajien kartoittamiseen, kuten 1980-luvulla toteutetussa ”Vanhat mestarit” -hankkeessa, ja rakennusperinteeseen, josta esimerkkinä mainittakoon vuonna 2003 toteutettu Rakennusperintökilpailu.

Säätiön Kilpiraadin pitkäaikainen ja säännöllinen toiminnan muoto on ollut myöntää perinteistä rakentamistapaa kunnioittavien rakennusten ja pihapiirien ylläpitäjille kunniakilpiä. Tästä toiminnasta on syntynyt säätiön arkistoon laaja aineisto, joka sisältää merkittävän suomalaista rakennusperintöä kuvaavan valokuvakokoelman ja kirjallista rakennushistoriallista tietoa.

Viime vuosien toiminnasta arkistossa näkyy jälki muun muassa Kekri-perinteen aktiivisesta ylläpitämisestä, maaseutuyrittäjien tiloilla tehdystä nykydokumentointihankkeesta ja vuosittain järjestettävästä opinnäytetyökilpailusta. Silmäys säätiön arkiston sisältöön osoittaa, että se on vuosikymmenten saatossa onnistunut toteuttamaan Esko Aaltosen säätiön jäsenistön ensimmäisessä kokouksessa 1.8.1939 pitämässään puheessa lausumansa tavoitteen:

”Me hyvin tiedämme, ettei mennyttä kulttuurimuotoa, olkoon se ollut kuinka ylevä tahansa, voida enää saada henkiin sellaisenaan käytettäväksi uuden aikakauden ihmisille. Mutta nykypolvi voi siitä ammentaa elinvoimaa uusia tehtäviä varten. Ja Säätiömme koettaa vaikuttaa siihen, että vanha talonpoikaiskulttuuri tunnettaisiin oikealla tavalla. Se helpottaisi kulttuuriperinnon muuntamista uusiin oloihin.”

Talonpoikaiskulttuurisäätiön arkisto sijaitsee Keskustan ja maaseudun arkistossa Helsingissä. Säilytettävää analogista aineistoa on yhteensä 5,2 hm ja sähköisessä muodossa olevaa aineistoa 13,85 Gt. Aineistot ovat tutkijoiden käyttävissä KMA:n tiloissa. Säätiön arkistoaineistoon liittyvissä kysymyksissä KMA:ssa vastaa tutkija Niina Koskihaara
p. 050 388 0043.

23.2.2023
Niina Koskihaara

Yläkuva: 20. vuosikokous 1.3.1958, kuvaajasta ei tietoa

”Jäätte sen velkaa seuraavalle sukupolvelle”

Olen ollut onnekas. Sain huolehtivat vanhemmat, ja juuret, jotka ovat koukuttaneet jo teini-iässä alkaneeseen sukututkimus- ja paikallishistoriaharrastukseen. Varttuneemmalla iällä sain vielä mainiot appivanhemmat.

Vaikka aiemmat sukupolvet alkavat jo vanhentua ja asuvat kaukana, he tarjoavat mielellään apuaan monella tavalla: tulevat huolehtimaan lapsista kun vaimon kanssa satumme molemmat yhtä aikaa työmatkoille, kulkevat mukanaan kuormallinen herkullisinta kotiruokaa, tuovat joulukuusen ja halkokuorman, huoltavat koneet ja murehtivat voinnit.

Mitään korvausta he eivät huoli, anoppi joskus vain korkeintaan kuittaa, että ”oisko tuo liikaa, jos tuhannet kiitokset”. Sen sijaan hän sanoo usein, että ”jäätte sen velkaa seuraavalle sukupolvelle”. Omilta vanhemmilta ja appivanhemmilta saatu apu siis korvataan auttamalla taas seuraavaa sukupolvea. Ylisukupolvisen kestävän kehityksen idea parhaimmillaan!

Ylisukupolvinen viisaus

Ennen aikaan ylisukupolvisuus oli vahvasti sisäänkirjoitettuna suomalaiseen talonpoikaiskulttuuriin. Elämässä tarvittavat opit omaksuttiin vanhemmilta ja isovanhemmilta, jotka usein asuivat samassa pihapiirissä. Tai itse asiassa modernin ydinperheen lisäksi kotona tai sen välittömässä yhteydessä asui usein monenkirjava joukko sukulaisia, syytinkiläisiä, palvelusväkeä, itsellisiä ja mitä kaikkea missäkin.

Perheen tai kotiväen käsite oli nykyistä laajempi. Vastuu vanhuksista ja vaivaisista ei kuulunut tuolloin yhteiskunnalle, vaan perheelle. Huolehtiminen ulottui sekä oman halun että käytännön pakon sanelemana yli sukupolvien ja myös oman kotitalouden yli, omaan yhteisöön.

Vaikka vanhassa yhteiskunnassa oli ongelmansa, oli talonpoikaiskulttuuri pullollaan ylisukupolvista viisautta. Sellaista, jota jaettiin ja opittiin tavallisen elämän keskellä vähän vahingossa. Huolenpitäjien ja avustettavien roolit menivät sekaisin, kun vanhat välittivät kokemuksiaan, työikäiset vastasivat elatuksesta ja lapset kasvoivat aikuisuuteen askel kerrallaan aina uusiin töihin paneutumalla ja nuorempia lapsia kaitsemalla.

Tuloksena oli enemmän tai vähemmän harmoninen yhteiselo, johon kukin sukupolvi toi oman panoksensa omien mahdollisuuksiensa mukaan.

Sukupolvien kuilu

Nykypäivänä ylisukupolvisuus ja siihen liittyvä yhteisöllisyys ovat haipuneet arjesta. Mittaamme yhteiskunnan kehitystä esimerkiksi väestöllisenä ja taloudellisena huoltosuhteena. Edellinen ilmaisee ei-työikäisten ja työikäisten lukumäärän suhdetta, jälkimmäinen työttömien ja muiden työvoiman ulkopuolella – esimerkiksi ikänsä vuoksi – olevien sekä työllisten lukumäärän suhdetta. Tuottaviksi kansalaisiksi lasketaan huoltosuhteiden mukaan 15–64-vuotiaat: yhteiskunnan kannalta ihmisen on määritelty olevan arvokkaimmillaan siinä välissä.

Nuoremmat ja vanhemmat nähdään nykyään liian usein vain huolenpidon kohteena. Vanhoja ei pidetä enää viisaita ja kokeneita, vaan heihin suhtaudutaan monesti kelkastajääneinä. Samalla nuoret leimataan usein saamattomiksi ja osaamattomiksi. Todellisuudessa tietysti molemmat ennakkoluulot ovat vääriä.

Perhemallien muuttuessa monilla ei ole enää kolmen, saati neljän sukupolven arkiyhteyttä. Useimmat kai eivät pitäisi sellaista toivottavanakaan.

Me olemme kadottaneet ylisukupolvisen viisauden, ja lopulta tilanteesta kärsivät kaikenikäiset. Ikäihmiset kokevat vähättelyä ja jäävät usein yksin. Samalla nuorilta jää paljon tärkeää oppia saamatta. Työikäiset uupuvat työkuorman alle samaan aikaan, kuin toisilla on liikaa aikaa. Ennen koko kylä kasvatti, mutta nykyään edes naapurin lasten hölmöilyyn puuttumista ei aina katsota hyvällä.

Ylisukupolvisuuden puuttuminen heijastuu myös esimerkiksi siihen, miten nykyihmiset kohtaavat elämän ja kuoleman. Ennen elämänkulkuun kasvettiin suvun mallien mukaan. Nykyään moni arvelee, että lapsia ei pitäisi ottaa ollenkaan mukaan hautajaisiin, vaikka ne olisivat tärkeitä kasvamisen ja sukuun kiinnittymisen paikkoja.

Jossakin vaiheessa ylisukupolvisuus alkoi näyttäytyä negatiivisena ilmiönä. Se hahmottui useimmiten huono-osaisuuden periytymisenä tai ylisukupolvisena köyhyyden ketjuna.

Ylisukupolvisuus voimavarana

Viime vuosina me olemme kuitenkin havahtuneet löytämään positiivista ylisukupolvisuutta uudelleen, uudessa muodossa. Sitran tuoreessa Megatrendit 2023 -raportissa ylisukupolvisuus nähdään yhdeksi merkittäväksi tulevaisuuden mahdollisuudeksi, siis positiiviseksi voimavaraksi.

Siinä todetaan, että ylisukupolvisuudella voidaan omalta osaltaan luoda nykyistä vahvempaa yhteiskunnallista luottamusta ja osallisuutta. Tämän päivän maailmassa vastuullisuusajattelussa, liittyipä se sitten irtautumiseen ylikulutuksesta, pyrkimykseen nuorten suhteellisen osuuden uudelleen nostamiseen äänestäjissä tai yritysten ja julkishallinnon toimintaan, oman sukupolven huomioiminen ei enää riitä. ”Vastuullisuusajattelussa voimistuu myös ylisukupolvinen ajattelu”, raportti tiivistää.

Suomen Kotiseutuliitto on toteuttanut nyt jo usean vuoden Mestarit & Kisällit -toimintamallia. Ensin Suomen Kulttuurirahaston ja sitten opetus- ja kulttuuriministeriön tuella on perustettu 30 ylisukupolvista toimintaryhmää. Ikäihmiset ja lapset tai nuoret kohtaavat niissä tasa-arvoisina paikallisen kulttuuriperinnön äärellä.

Toimintamallin mainio perusajatus on, että kuka vain – iästä riippumatta – voi olla mestari tai kisälli. Kaikki voivat oppia toisiltaan ja päästä hyödyntämään omaa osaamistaan. Jokainen on siis sekä mestari että kisälli, omien kotikulmiensa ja perinteidensä asiantuntija.

Mestarit & Kisällit -toimintaryhmät suunnittelevat toimintansa itse. Eri puolella Suomea on tehty esimerkiksi perinneleipomuksia ja käsitöitä, harjoitettu erätaitoja, tutustuttu oman kotiseudun tapakulttuuriin ja perinteisiin. Nuoret ovat voineet jakaa erityisesti digitaitojaan.

Mestarit & Kisällit -toiminta sai syksyllä 2022 Euroopan kulttuuriperintöpalkinnon. Toimintamalli taipuu hyvin erilaisiin ympäristöihin, kulttuureihin ja perinteisiin. Sitä jatketaan ja kehitetään seuraavaksi moninaisuuden tukemisen suuntaan Alfred Kordelinin säätiön rahoituksella.

Ylisukupolvisuus on siis tulossa vauhdilla takaisin – uudenlaisessa muodossa. Koen vahvasti, että sillä on tämän päivän maailmassa paljon annettavaa. Sen kautta voidaan purkaa ennakkoluuloja toisen ikäisiä kohtaan ja huomata, että eri sukupolvilla on hyvin paljon annettavaa toisilleen. Vuorovaikutuksen kautta voidaan vähentää juurettomuutta ja yksinäisyyttä, lisätä paikallisen kulttuuriperinnön arvostusta ja kaikenikäisten hyvinvointia.

Sillä lopultakin, erilaisina ja eri-ikäisinäkin, me olemme kotiseudun ja yhteiskunnan ylä- ja alamäissä yhdessä. Me olemme mestareita ja kisällejä toinen toisillemme. Maksamassa velkaa sukupolvelta seuraavalle, jotta huominen olisi tätä päivää parempi.

20.1.2023
Teppo Ylitalo
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja Suomen Kotiseutuliiton vs. toiminnanjohtaja.

Citymaalaisena etätöissä Länsi-Uudellamaalla

Terveisiä piilopirtistäni! Täällä residenssissä olen viettänyt kuluneen syksyn, ja etätöissä Helsingin toimistostani. Paikka on upea Skogbyn kylä Tammisaaren ja Hangon välissä, junaradan varrella. Olen opetellut hiljaisuuteen, suureen tähtitaivaaseen, kynttilän valoon ja uunien lämmitykseen. Sähköä käytän mahdollisimman vähän. Tässä sitä on ollut hyvä itseään testata. Peurat ja jänikset pihakumppaneina kilpailimme, kuka ehtii maahan pudonneet omenat ensiksi syödä. Meri on vieressä huokunut pitkin syksyä ja pihasauna mukavasti rentouttanut etätyöpäivän päätteeksi. Vuodenvaihteeseen näin, sitten jatkuu taas kaupunkilaiselämä.

Tässä residenssi-talossa on kaksi ”kotia”. Hyviä puolia on mm. valmiiksi kalustettu ja varusteltu kokonaisuus, kivoja naapureita ja alueen hyvin tunteva vuokraemäntä. Olen päässyt nopeasti perille mm. paikkakunnan luontopoluista, sienimaastoista, kirpputoreista ja paikallisesta elämästä.

Vanhaa hirsitaloa vuodelta 1928 on kunnostettu perinteisin menetelmin ja se näkyy, tuntuu ja tuoksuu upealta. Omalla puolellani on vesivessa ja vesihanat keittiön ja kylpyhuoneen puolella. Jopa suihku, jota tosin olen käyttänyt vain muutaman kerran – saunominen ja uiminen on niin paljon mukavampaa. Innostuin savirappausseinistä niin paljon, että kävin savirappaus- ja maalauskurssin, jotta osaan myöhemmin kenties omaan mökkiini sellaisen valmistaa.

Kirjoitin itselleni toivelistan – plussat ja miinukset – siltä varalta, että päätän lähiaikoina hankkia oman pienen mökin maalta. Suosittelen muillekin itsensä testaamista ja vaihtoehtojen kokeilemista, ennekuin tekee lopullisen päätöksen kiinteistön hankkimisesta. Eri pituiset residenssijaksot, eri puolilla Suomea, tarjoavat siihen hyviä mahdollisuuksia.

Löydät residenssin Skogshyddan Intagramista @skogshyddan_air sekä Airbnb:n sivuilta. Vuokraemäntänä Susanna Kankare.

9.1.2023
Helka Ketonen
kulttuurijohtaja, Maaseudun Sivistysliitto

Kuvat: Helka Ketonen

Esine linkkinä paikkakokemukseen

Edesmenneiden isovanhempieni kodissa, 1950-luvulla rakennetun tyyppitalon kolmannen kerroksen porrastasannetta ja sen seinää koristavat vanhat esineet. Kokoelmassa on isoisäni perheenjäsenten itse tekemiä ja heidän käyttämiään talonpoikaisia käyttöesineitä ja työkaluja tuohivirsuista puulautasiin, -kauhoihin ja -haarukoihin. Rivissä roikkuvat myös isoisäni isän kaksi piippua ja nahkainen tupakkapussi. Piippujen viereltä löytyvät keritsimet, karstaimet, sokeripihtejä, juustokehä, leili ja punottuja koreja. Esineitä löytyy myös lattialta, kuten kahvipannuja ja silitysrauta sekä kimpitekniikalla valmistetut juoma-astia ja kirnu. Joukkoa jatkavat rukki ja kaulauslauta.

Esineet ovat sijainneet paikoillaan koko oman elinikäni ja kauemminkin, luultavasti siitä asti, kun 1960-luvulla talon yläkertaan rakennettiin kaksi huonetta. Alkuperäisestä käytöstään poistettuina ne ovat merkkejä ja kertomuksia menneistä sukulaisista, ajasta ja elämäntavasta, joka 1950-luvulla oli jo katoamassa. Kyseisen vuosikymmenen alussa isovanhempani – kuten muutkin suomalaiset – elivät elämässään uuden vaiheen alkua. Isovanhemmilleni tämä tarkoitti osaltaan myös vanhan huonoon kuntoon ehtineen talonpoikaistalon purkua ja uuden kodin rakentamista.

Muutamia vuosia sitten luin Kotiseutuliikkeen historiaa ja kotiseututyön oppaita ja havahduin siihen, miten aktiivisesti 1950–1960-luvuilla kannustettiin ihmisiä paikallistasolla keräämään, vaalimaan ja säilyttämään katoamassa olevaan elämäntapaan liittyviä esineistöä. Ensi sijassa esineitä toivottiin luovutettavan kotiseutumuseoihin, mutta missä tämä ei olisi mahdollista todettiin parasta olevan, että esineet jätettäisiin omaan ympäristöönsä. Myös talvi- ja jatkosodassa palvelleiden rintamamiesten ”kapineiden ja puhdetöiden” opastettiin olevan säilyttämisen arvoisia, vaikka iältään ne eivät tuolloin vielä kovin vanhoja olleetkaan.[1] Isovanhempieni kotipaikkakunnalle perustettiin kotiseutu- ja museoyhdistys vuonna 1955. Sitä en tiedä, olivatko paikalliset kotiseutuaktiivit yhteydessä isovanhempiini museoesineistön keräämiseksi. Mutta ehkäpä kotiseututyön ”henki” vaikutti myös heihin ja toimi innoittajana suvun vanhan esineistön kokoamisessa tuolle porrastasanteelle.

Perheiden ja sukujen tarinat ja esineet yhdessä paikallisten perinteiden, tapojen sekä ympäristön erityispiirteiden kanssa ovat olleet ja ovat edelleen kotiseututyön rakennusaineksia. Kotiseutuun kiinnittyminen, kotiseuturakkaus ei kuitenkaan kotiseututyön oppaan vuonna 1963 kirjoittaneen Esko Aaltosen mukaan tarkoittanut nurkkakuntaisuutta, vaan perustaa, jolta ihmiset saattoivat elämässään ponnistaa ja omaksua synnynpaikkansa lisäksi myös uusia kotiseutuja. Aaltonen määrittelee kotiseudun laajenevaksi sen mukaan, missä kotiseutuaan pohtiva yksilö kulloinkin elää. Omaksi kotiseuduksi mielletty alue voi olla kylä, kunta tai maakunta. Laajenevan kotiseudun peruspilari on määritelmässä kuitenkin syntymäpaikkakunta, jolla ”on ihmisen sydämessä tavallisesti rakkaampi sija kuin myöhemmin otetulla kotipaikkakunnalla”. Määritelmä tulee sitoa omaan aikaansa ja kotiseututyölle asetettujen tavoitteiden raameihin, mutta sillä on kuitenkin heijastuksensa myös nykypäivään.

Puhuttaessa paikan tunnusta tai paikan hengestä voidaan tarkoittaa ihmisen kokemuksia tai tunteita, joita hänellä liittyy tiettyyn paikkaan tai joita tuo paikka hänessä herättää. Paikan tuntu voi muodostua sekä subjektiivisista että kollektiivisista kokemuksista ja sen ajallinen muodostuminen voi olla pitkä tai lyhyt. Kotiseututyössä paikan tuntua ja henkeä on rakennettu ja vaalittu tietoisesti, pitkäkestoisesti ja yhteisöllisesti. Itse kotiseutukokemus voi olla myös hetkellinen, lyhyessä ajassa muodostuva ja subjektiivinen. Se tarvitsee kuitenkin ympäristöstään virikkeekseen jotakin, joka resonoi kokijassaan fyysisenä aistimuksena tai tunteena. Niinpä tunnistettavia piirteitä omaavien puusta valmistettujen käyttöesineiden näkeminen vaikkapa Keski-Eurooppalaisen kodin koriste-esineinä voi herättää tuttuuden tunteita, häivyttää vierautta ja ennen kaikkea saada aikaan kotoisan kokemuksen. Kokemuksen, jossa paikkojen välimatkat lyhenevät ja jossa menneisyydet ja nykyisyys kohtaavat.

31.5.2022
Niina Koskihaara
Kirjoittaja valmistelee parhaillaan väitöskirjaa kotiseutu- ja kyläyhdistyksistä 2000-luvun kuntaliitoskontekstissa. Arki täyttyy kulttuuriperinnön parissa työskentelystä Keskustan ja maaseudun arkiston tutkijana.

[1] Aaltonen, Esko 1963: Kotiseututyön opas. Kolmas uudistettu painos, ss. 94–95. Porvoo – Helsinki, WSOY.

Kuva Niina Koskihaaran kotialbumi

Puu-Talmaan perinnekylä

Sipoon Puu-Talmaan on rakentumassa perinnerakentamiseen perustuva kylä. Perinnerakentamisella tarkoitetaan tässä yhteydessä sekä vanhojen hirsirakenteisten asuin- ja sivurakennusten siirtämistä alueelle että uusien puurakenteisten rakennusten rakentamista perinteisin menetelmin ja esikuvin. Alueelle on tulossa noin 20 omakotitalotonttia ja kiinnostus uuteen asuinalueeseen on ollut vilkasta. Hanke on Sipoon kunnan ja Talonpoikaiskulttuurisäätiön yhteistyöhanke.
​​​​​
Puu-Talman taustalla on Talonpoikaiskulttuurisäätiön pitkään hauduttelemat ajatukset perinnerakentamiseen ja kylämäiseen asumisentapaan perustuvasta elämäntavasta, jota voitaisiin entistäkin paremmin mahdollistaa kunnissa ja kaupungeissa yhtenä varteenotettavana nykyajan asumismuotona. Materiaalien kierrätys ja uusiokäyttö, ekologiset lämmitysratkaisut ja omavaraisuuteen sekä yhteisöllisyyteen pyrkivä elämäntapa ovat sellaisia asioita, joita Talonpoikaiskulttuurisäätiö haluaa edistää pitkäjänteisesti. Myös Sipoon kunnan selvityksen mukaan kulttuuriperinnön vaaliminen, kiertotalouden muodot ja terveet asumisratkaisut kiinnostavat ihmisiä yhä enemmän. Mallia uuteen asuinalueeseen on haettu esimerkiksi Stundarsista, Mustasaaren kunnasta.

Sipoon Puu-Talmassa vireillä asemakaava TM1 Puu-Talma mahdollistaa alueen rakentamisen perinnekylä-periaatteiden mukaisesti. Alueelle kaavoitettavat omakotitalotontit myydään ainoastaan perinnerakentamishankkeita varten. Lisää tietoa rakenteilla olevasta asuinalueesta ja tonttien hakulomakkeen löytää Sipoon kunnan sivuilta, https://www.sipoo.fi/omakotitalotontit-puu-talman-perinnekyla/ Muihin perinnerakentamiseen liittyviin säätiön hankkeisiin voi tutustua täällä, https://talonpoikaiskulttuurisaatio.fi/teemat/perinnerakentaminen/

14.4.2022
Maija Mäki
Talonpoikaiskulttuurisäätiön asiamies

Maakellarin filosofia

Kahden viime kesän aikana olen rakentanut maakellaria. Sellaista, jossa ulkomitat ovat 2 m x 5,3 m ja katto on valettu holvikatto. Kalkittuna tila on komea ja siihen mahtuu tarvittaessa useamman perheen talvista säilöttävää. Kun tulevana kesänä kellarin ympäristö maisemoidaan ja sen katolle istutetaan vadelmaviljelmä, ei kukaan ulkopuolinen erota sen olemassaoloa. Kellarin halssin ovet aukeavat nimittäin ylöspäin ja niihin tulee verkolla paikallaan pysyvä valkoapilanurmikko.

Mikä tällaisen rakentamisessa kiehtoo? Tietenkin rakentaminen, kaikki siihen liittyvät pienet probleemit, sinänsä. Tekisi mieli sanoa, että eihän tässä euroina laskien ole ollut mitään järkeä, mutta tein sen silti – ja oikeastaan juuri siksi.

Vaikka onhan maakellarissa suurikin järki, jos katsot vähän pitemmälle. Maakellari on ”viilennyskone”, joka ei tarvitse sähköä. Se ei voi mennä rikki. Se mahdollistaa perunoiden, omenoiden, juuresten, kaalien, viinimarjojen jne viljelyn omalla tontilla. Toisin sanoen, se lisää asumisen resilienssiä yhdessä tärkeässä kohdassa.

Karjalassa kaikki suomalaisten tekemät rakennukset on jo uudelleenkäytetty nykyisten asukkaiden rakennuksiin. Mutta huolella tehdyt maakellarit ovat yhä paikoillaan ja osa niistä on edelleen käytössä. Vesilahdella Laukon kartanon kivistä muurattu holvikellari on muistaakseni 1600 –luvulta ja täysin käyttökelpoinen.

Olen täysin varma, että tekemäni kellari on olemassa ja käyttökunnossa vielä 200 vuoden kuluttua. Tekisi mieli arvata, että se on käyttökelpoinen vielä 1000 vuodenkin kuluttua. Se taas antaa mahdollisuuden, että joku asuu tälläkin mäellä 30 sukupolven jälkeen. En tarkoita, että asukkaat olisivat sukua, mutta heillä on sama kokemus makrokosmoksesta, kuin meillä nykyisillä asukkailla.

Maakellari on siis kestävää kehitystä parhaimmillaan. Se on pieni investointi, jolla voi torjua ilmastonmuutosta. Se sallii vapausasteita sisältävän elämäntavan. Sen voi myös nähdä osaksi sekä vanhaa että uutta talonpoikaiskulttuuria. Onhan se nauriskuopan ja perunakuopan kehittyneempi versio.

Maakellari ja puutarhaviljely kuuluvat yhteen. Kellari antaa taloudellista riippumattomuutta ohi liikenteen, kaupan ja vaihtuvien hintasuhteiden. Sen ansiosta tamperelaiset lapsenlapset pääsevät oppimaan, miten perunaa istutetaan, porkkanaa harvennetaan ja omenapuita leikataan.

Jos lasketaan, että maaseudulla on nykyään joku 200 000 asuttua taloa ja toinen mokoma omakotitaloja väljillä tonteilla taajamissa, voisi Suomessakin olla ennen pitkää 400 000 maakellaria. Sekä kaikki ne, jotka voimme kuvitella kesämökeille rakennettaviksi. Kaikissa näissä tapauksissa rakentajaa auttaa, jos tontilla on rinnettä. Rinne lisää kellarin maarakentamisen todennäköisyyttä.

Maakellari, biolaani-puusee, talokohtainen biokaasutankki, aurinkopaneelit sekä useamman perheen yhteinen osakkuuskanala ovat niitä pieniä tekoja, joita voimme tehdä tulevaisuuden hyväksi. Hissukseen, ilolla, yksi kerrallaan.

8.3.2022
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija

Huussin nimi on huussi

Pohjoismaiden kuuluisin huusi lienee Taalainmaalla sijaitsevan Örnässtugan huussi, jonka reiän kautta muuan kapinallinen laiheliini Gustav Eriksson eli tuleva paksurunkoisempi kuningas Kustaa Vaasa pakeni vuonna 1520 vainoojiaan. Pohjoismaiden hienoimmat yleisövessat taas löytyvät Oslon kaupungintalolta. Käykääpä katsomassa.

Mutta mitä nimeä suomalaiset käyttävät ulkohuussista: tehän tiedätte, siitä pihanperukan puurakennuksesta, jossa asioidaan yksin? Vastaus on kätketty tämän jutun alkuriveille: koska ulkohuussi on saatu Suomeen Ruotsista, on se nimityskin hus eli huussi. Ruotsinajalla pihamaan pohjakaavaa piirrettäessä mainittiin ”hemligt hus”. Kerrotaan, että jokainen Viaporia verotöinä rakentamassa ollut talonpoika sai pois lähtiessään mukaansa huussin piirustukset (ne, joissa kurkistusikkuna on sydämen muotoinen) sekä syreenin taimen.

Talonpoikaiskulttuurisäätiö kysyi helmikuussa 2022 suomalaisilta, mitä nimeä huussista käytetään. Vastauksissa ylivoimainen voittaja oli juuri tuo huussi, 294 ilmoitusta. Jos lasketaan mukaan huussin eri versiot: hyysikkä (97), hyyssi (83), ulkohuussi (75), paskahuussi (73) ja hyyskä/pikkuhyyskä (65), saadaan nopeasti laskien huussin eri variantteja 687 vastausta. Kaiken kaikkiaan siis selvä enemmistö kaikista ilmoitetuista nimityksistä. Se on meille huussi.

Tuo sana paska muuten on liettuaa eli vasarakirveskansan kieltä ja tarkoittaa yksinkertaisesti likaa. Se on samaa kantaa kuin pestä mikä tarkoittaa lian poistamista vedellä. Julistavalla kielellä joku puhuu paskiosta, tätä kielihistoriaa tuntematta.

Mutta palataanpa huussisanastoon. On joukko asiallistavia nimityksiä, kuten ulkohuone (84), pikkula (64), käymälä (62), paskamakki/makki/maki (70), puucee (62), veski (18), pikkukamari (9) ja entisaikaisen kielenhuoltotoimiston suosittelema eriö (3). Vaikka itse istunto on maailman tavallisin tapahtuma, liittyy siihen muille mainittuna jotain huvittavaa ja siksi nämä asiallisuutta tavoittelevat nimitykset ikään kuin sisältävät ajatuksen, että asia on tämä, mutta emme nyt tee siitä numeroa.

Toista suhtautumista ilmentävät kaikki ne monet kymmenet leikittelevät ilmaukset. Niissä melkeinpä kuuluu rumputuli. Niistä käytetyin on Hotelli Helpotus (30). Muita ovat Syötyjen leipien konttori (10), Hätää kärsivien osasto (3), paikka missä kuninkaatkin käyvät yksin (3) hönteri (3) yksiö (3), ähkimö (3), pömpeli (2), äänestyskoppi (2), ajatushautomo (2) Yksittäisiin mainintoihin yltää istuntosali, ingenstanssi, kylmäkaappi, kyykkitupa, kyykkipaja, kanala / kukkola, maailmanperintökohde, maatalouspankki, postitoimisto, puulinna, päristyslauta, rauhala, temppeli, sydänmökki, toimisto, torttula, torni, valtaistuinsali, vierashuone, vähennyskamari.

Ruotsinkieltä tai ruotsinkielen vaikutusta on nimissä tupp/tuppen (7), utedass (3), skitu (2), skiteri, skithus, skitula, avträde, sjuttifemman, toppe, tuppila. Maallikon kielitaju ei kyllä tunnista, miten kukko liittyy huussiin. Käyttävätpä jotkut perheet saksankielistä ilmausta Scheissenhaus/seissenhaus.

Olen itse rakentanut anopin kesämökille ulkoisesti kreikkalaista temppeliä muistuttavan huussin. Se ei kuitenkaan saanut huussia tai veskiä kummoisempaa kutsumanimeä. Sen sijaan lapsuudesta 1960-luvulta muistan liiterin päädyssä sijainneen ulkohuussin, jonne mentiin pelkästään ”pihanperälle” tai ”nurkan taakse”. Sen jalkaosan alle kanat tekivät salapesiään. Pyyhkimisen oli tarjolla joko naulaan iskettyjä kiiltäväpintaisia papereita tai sanomalehteä. Niitä edellisiä ei kukaan koskaan käyttänyt ja jokainen tietää, miksi. Se kun oli semmoisenaan paskatuote. Onneksi ovat nämä serlat ja embot.

18.2.2022
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija

Koti vanhoista hirsistä

Kävelen lenkillä vanhan perinteisellä tavalla rakennetun talon ohi. Hidastan kohdalla askeliani ja vilkuilen puiden välistä talovanhusta. Ikää vanhalla rouvalla on reilu sata vuotta ja osalla piharakennuksista jopa 300 vuotta. Olen tutustunut talon ja alueen historiaan kuntani kaavoituspuolen sivuilta löytämäni tiedon perusteella. Talo näyttää asumattomalta, pihakin kaipaisi ehostusta. Jos eläisin 1400-luvulla, seisoisin ison kantatilan pihassa, jota ympäröivät pellot ja niityt. Meren ranta liplattaisi tuolla etäämmällä tilan reunamilla. Nyt meren ranta on vetäytynyt neljän kilometrin päähän maankohoamisen takia.

Vuonna 2021 tilan jäljellä olevia rakennuksia ympäröivät talot eri aikakausilta, pääasiassa 1970-luvulta. Talo on kuin orpo piru niiden keskellä. Suojeltu ja kulttuurihistoriallisesti arvokas kohde. Tuskin suku haluaa luopua rakkaasta paikastaan, mutta tulinkin uteliaisuuttani katsomaan kunnan kaavoittamia uusia tontteja, jotka rajautuvat tilaan. Pohdiskelen kuinka somaa, olisi siirtää haaveilemani vanha hirsikehikko tuohon viereen. Se sopisi tälle alueelle täydellisesti, muiden kaltaistensa joukkoon. Kuntiin tarvitaan sellaisia alueita kuin Puu-Talma Sipoossa. Sipoon kunta ja Talonpoikaiskulttuurisäätiö ovat yhteistyössä ideoineet kaava-aluetta, jonne tulee siirrettyjä vanhoja hirsirakennuksia tai perinnerakentamisen menetelmin tehtyjä uusia hirsirakennuksia. Vastaava alue löytyykin jo esimerkiksi Mustasaaresta. Kaava mahdollistaa talon kunnostuksen korjausrakentamisen rakennusmääräyksin, kun usein näihin siirrettyihin hirsikehikoihin sovelletaan uudisrakentamisen rakennusmääräyksiä. Uudisrakennuksia koskettavat mm. tiukat energia- ja ilmanvaihtomääräykset. Niiden noudattaminen tarkoittaisi vanhan hirsitalon osalta sitä, että seiniä ei olisi mahdollista jättää hirsipinnalle, ala- ja yläpohjasta pitäisi tehdä erittäin tiiviit ja ikkunat sekä ovet tulisi uudistaa sekä painovoimainen ilmanvaihto pitäisi korvata koneellisella.

Olin reilu vuosi sitten Kierikissä puu – ja perinnerakennusten korjausseminaarissa, jossa kuulin ensimmäisen kerran Talonpoikaiskulttuurisäätiöstä Seppäsen Raijan esitelmöimänä. Minuun kolahti heti se, mitä säätiö tekee perinnerakentamisen ja talonpoikaiskulttuurin eteen. Otin yhteyttä opintojeni puitteissa säätiön asiamieheen Maijaan tämän vuoden keväällä, ja tiedustelin harjoittelumahdollisuudesta säätiössä. Olen etsinyt tietoa monesta eri foorumista perinnerakentamiseen ja hirsikehikoiden siirtoon liittyen. Tutkaillut myytäviä hirsikehikoita ja tiedustellut kuntamme rakennusvalvonnan näkemystä tällaiseen rakentamiseen. Silti olen jäänyt kaipaamaan lisätietoa ja konkreettisia kokemuksia siitä, mitä vanhojen hirsitalojen kunnostus pitää sisällään ja mitä on hyvä huomioida, kun harkitsee ostoa. Säätiölle sopi, että kartoitan vanhojen hirsitalojen kunnostajilta ja asujilta kokemuksia näihin aiheisiin liittyen ja kokoan niistä tietoa jaettavaksi säätiön somekanaville.

Tarinoita tuli reilulta kymmeneltä henkilöltä eri näkökulmista. Lähdin rakentamaan niistä kokonaisuuksia kronologisesti alkaen talon ostosta kunnostuksen kautta itse asumiseen. Säätiön jäsenistölle suunnattuun kirjeeseen tein kesälehtisen, johon tuli kahdeksan teemallista juttua, jotka julkaistaan myös sosiaalisen median kanavilla. Lisäksi olen kuvannut talonpoikaiskulttuuriin liittyen sekä maaseudulla että kaupungissa uutta kuvamateriaalia. Kuvat ovat nähtävissä säätiön uudistuneilla nettisivuilla sekä somekanavilla.

21.9.2021
Satu Pietilä
Talonpoikaiskulttuurisäätiön sisällöntuottaja

Helmikuun kuudentena päivänä vuonna 1938 Hotelli Helsingin juhlakerroksessa pidettiin kokous, jossa päätettiin Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisesta. Perustajajäsenistä valtaosa oli nuoria, keskipolven tutkijoita, joista sittemmin tuli tieteenalojensa johtavia hahmoja. Yhdentoista perustajajäsenten joukosta viisi eteni vuosien kuluessa akateemikoksi ja yksi ylsi nobelistiksi sekä usea jäsen ministeriksi.

Perustavassa kokouksessa oli läsnä yhdeksän miestä ja kaksi naista: maisteri Esko Aaltonen, tohtori Elsa Enäjärvi-Haavio, tohtori Martti Haavio, tohtori Lauri Hakulinen, tohtori Toivo Itkonen, maisteri Eino Mäkinen, maisteri Aulis Oja, maisteri Ahti Rytkönen, maisteri Lauri Posti, maisteri Tyyni Vahter ja tohtori Kustaa Vilkuna.

Jäsenistön ensimmäinen kokous pidettiin 8.1.1939 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. Edestä vasemmalta lukien Eino Mäkinen, Aulis Oja, Eino Jutikkala, Tyyni Vahter, Gabriel Engberg, Kustaa Vilkuna, Esko Aaltonen, Lauri Posti, Sakari Pälsi, Aarne Äyräpää, Martti Haavio, Ilmari Turja, Urho Kittilä, Yrjö Laine-Juva ja Lauri Hakulinen. Pöytäkirjan mukaan kokoukseen osallistuivat myös Urho Kekkonen ja W. K. Kuuliala.

(Kotiseutu 2/1988 s. 52, kuva: Aarne Pietinen)

Yhdentoista hengen joukosta viidestä tuli myöhemmän uransa aikana professori. Heitä olivat sosiologian professori Esko Aaltonen, suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professori Martti Haavio, suomen kielen professori Lauri Hakulinen, itämerensuomalaisten kielten professori Lauri Posti ja suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori Kustaa Vilkuna. Martti Haavio, Kustaa Vilkuna ja Lauri Posti pääsivät vieläpä akateemisen hierarkian ehdottomalle huipulle, akateemikoiksi.

Joukon naisetkin olivat omien alojensa huipulla aikana, jolloin naisten eteneminen akateemisella uralla oli lähes tulkoon mahdotonta. Elsa Enäjärvi-Haaviosta tuli kansanrunoustieteen dosentti. Tyyni Vahter teki uran Muinaistieteellisen toimikunnan palveluksessa, siis Kansallismuseossa. Tyyni Vahter oli pitkään kansatieteen ”ainoa nainen” museomaailman johtopaikoilla.

Myös T.I. Itkonen loi uransa Kansallismuseossa. Sittemmin tohtoriksi väitellyt Aulis Oja puolestaan teki uransa Valtionarkistossa. Eino Mäkinen ja Ahti Rytkönen olivat kansanelämän visuaalisia kuvaajia, joiden ansiot olivat enemmän taiteellisia kuin tieteellisiä. Ahti Rytköselle myönnettiin professorin arvonimi.
1930-luvun lopun Suomi oli pieni maa – ainakin sivistyneistöltään. Syyksi Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamiseen on esitetty maaseudun nopeaa muuttumista ja siitä syntynyttä huolta. Näin varmaan olikin. Mielenkiintoista on kuitenkin pohtia myös sitä, miksi juuri nämä henkilöt kokoontuivat perustavaan kokoukseen. Keitä he oikeastaan olivat?

Seuraavassa esittelen perustajajäsenten pienoiselämäkerrat niin kuin ne esitetään 1960-luvulla julkaistussa Suomen sana -teossarjassa (WSOY). Yksi sarjan toimittajista oli perustajajäsen Martti Haavio. Talonpoikaiskulttuurisäätiön osalta tiedot perustuvat Antti Ranta-Knuuttilan viisikymmentävuotishistoriaan (Kotiseutu 2/1988).
Forssassa vuonna 1893 koneenlaittajan poikana syntynyt Esko Aaltonen oli Talonpoikaiskulttuurisäätiön ensimmäinen puheenjohtaja. Toimi oli myös pitkäaikainen, yli kaksikymmentä vuotta vuodesta 1938 vuoteen 1964 saakka.
Talonpoikaskulttuurisäätiö olikin Ranta-Knuuttilan mukaan pitkälti puheenjohtajansa luomus: ”Hän määritteli säätiön tavoitteet ja toimintamuodot tavalla, jossa hänen elävä kiinnostuksensa ja perehtyneisyytensä perinteeseen yhtyi sosiologin avaraan yhteiskunnalliseen näkemykseen ja hänen monipuoliseen toimintaansa suomalaiskansallisen kulttuurin edistämiseksi”.

Filosofian kandidaatiksi Esko Aaltonen oli valmistunut 1917. Filosofian tohtoriksi väitteleminen tapahtui vasta säätiön perustamisen jälkeen vuonna 1944. Väitöskirjan aihe Länsi-Suomen yhteismyllyt oli hyvinkin lähellä Talonpoikaiskulttuurisäätiön puheenjohtajan toimintakenttää. Ennen säätiön perustamista (1932-1933) julkaistu kaksiosainen teos ”Vanhan Forssan elämää” puolestaan on työväentutkimuksen pioneerityö Suomessa. Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisen aikoihin Esko Aaltonen toimi Gummerus Oy:n toimitusjohtajana. Vuonna 1951, jolloin Aaltonen edelleen toimi Talonpoikaiskulttuurisäätiön puheenjohtajana, hänet nimitettiin sosiologian professoriksi Turun yliopistoon.

Elsa Enäjärvi-Haavio kuoli samana vuonna kun Aaltonen nimitettiin professoriksi. Kuollessaan Elsa Enäjärvi-Haavio oli vasta 50-vuotias. Elsa Enäjärvi-Haavio oli syntynyt vuonna 1901 talonomistajan tyttärenä. Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustavan kokouksen aikoihin Enäjärvi-Haavio oli ollut filosofian tohtorina jo kuusi vuotta, vuodesta 1932 lähtien. Kansanrunoustieteen dosentuurin hän sai vuonna 1947. Vaikka Elsa Enäjärvi-Haavio oli säätiön perustajajäseniä, hän ei koskaan ollut säätiön hallituksessa. Kestikin kolme vuosikymmentä ennen kuin ensimmäinen nainen valittiin Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallitukseen.

Sekä tutkijana että runoilijana tunnettu Martti Haavio oli syntynyt Temmeksessä vuonna 1890 papin poikana. Myös Martti Haavio oli filosofian tohtori jo Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisen aikoihin. Hän puolsi ketjusatuja koskevaa kansanrunoudentutkimuksen väitöskirjaansa vuonna 1929. Hän sai dosentuurin vuonna 1932. Vuonna 1949 hänet nimitettiin suomalaisen ja vertaileva kansanrunoudentutkimuksen professoriksi Helsingin yliopistoon. Tällöin hän toimi edelleen aktiivisesti Talonpoikaiskulttuurisäätiössä. Hän oli hallituksen jäsen vuosina 1938-1955.

Lauri Hakulinen oli syntynyt Turussa poliisikonstaapelin poikana vuonna 1899. Hän oli väitellyt tohtoriksi vuonna 1934 suomen kielestä. Dosentuurin Hakulinen sai vuonna 1946. Vuonna 1953 hänet nimitettiin suomenkielen professoriksi Helsingin yliopistoon. Myös Lauri Hakulinen oli Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen pitkäaikainen jäsen, vaikka häntä ei ensimmäiseen hallitukseen nimitettykään. Hakulinen oli hallituksen jäsen vuosina 1939-1955.

T.I. Itkonen oli syntynyt Pulkkilassa vuonna 1891 teologian tohtorin poikana. Tohtoriksi hän oli väitellyt jo vuonna 1916 vain 25-vuotiaana. Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisen aikoihin Itkonen toimi Muinaistieteellisen toimikunnan osastonjohtajana. Myöskään T.I Itkonen ei koskaan kuulunut Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallitukseen.

Aulis Oja oli syntynyt Turussa vuonna 1910 kirkkoherran poikana. Filosofian kandidaatiksi hän oli valmistunut vuonna 1931. Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisen aikoihin Oja toimi Valtionarkiston ylimääräisenä virkamiehenä. Talonpoikaiskulttuurisäätiössä Oja toimi aktiivisesti sen toiminnan ensimmäisen kolmen vuosikymmenen ajan. Hän näet oli säätiön hallituksen jäsen vuosina 1938-1971. Tänä aikaa Oja muun ohella väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1955. Vuosina 1952-1962 Oja toimi Valtionarkiston arkistonhoitajana.

Ahti Rytkönen oli syntynyt Ilmajoella vuonna 1899 filosofian maisterin poikana. Hän oli suorittanut kansakoulunopettajan tutkinnon vuonna 1920 ja filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1924. Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisen aikoihin hän toimi Jyväskylän Kasvatusopillisen korkeakoulun suomen lehtorina. Rytkönen ei koskaan kuulunut Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallitukseen.

Kustaa Vilkuna syntyi Nivalassa maanviljelijän poikana vuonna 1902. Hän oli väitellyt tohtoriksi suomalais-ugrilaisessa kansatieteessä vuonna 1935 aiheenaan Varsinais-Suomen kansanomainen talous. Kansatieteen dosentuurin hän sai jo seuravana vuonna 1936. Esko Aaltosen ohella Vilkuna oli säätiön voimahahmo. Hän toimi säätiön varapuheenjohtajana vielä pitempään kuin Aaltonen puheenjohtajana, yhteensä 31 vuotta vuosina 1938-1969. Tänä aikana hänet muun muassa nimitettiin suomalais-ugrilaisen kansatieteen professoriksi Helsingin yliopistoon (1950) ja Suomen Akatemian jäseneksi (1959). Vuosina 1939-1944 hän oli sotasensuuriviraston ja valtion tiedotuslaitoksen päällikkö. Vuonna 1958 hän oli opetusministeri.

Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustajajäsenet olivat aktiivisia kirjoittajia. Yhdestätoista jäsenestä vain kolmea ei mainita Suomen sana -teossarjassa. Heistä vuonna 1908 maanviljelijän poikana Turun läänin Koskella syntynyt Lauri Posti kuului ensimmäiseen Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallitukseen kaksikymmentä vuotta, vuodet 1938-1958. Säätiön säädekirjan Posti allekirjoitti filosofian kandidaattina. Sittemmin hän eteni akateemisella urallaan Helsingin yliopiston itämerensuomalaisten kielten professoriksi ja akateemikoksi. Sen sijaan myöskin filosofian kandidaattina mutta paremmin valokuvaajana tunnettu säädekirjan allekirjoittanut Eino Mäkinen ja intendenttinä säädekirjan allekirjoittanut Tyyni Vahter eivät koskaan toimineet säätiön hallituksessa. Jäsenistön ensimmäisessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa pidetyssä kokouksessa 8.1.1939 he kuitenkin olivat läsnä – Tyyni Vahter ainoana naisena.

Jo perustavassa kokouksessa päätettiin, että perustajäsenten joukkoon otetaan myös kokouksen ulkopuolisia henkilöitä. Perustavan kokouksen pöytäkirjassa pykälässä kuusi sanotaan, että säätiön perustajien joukkoon päätetään ottaa sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät suorita perustajajäsenmaksua. Niinpä kuudes helmikuuta 1938 päivätyssä säädekirjassa on edellä mainittujen yhdentoista nimen lisäksi yhdeksän nimeä lisää.
Kokouksessa läsnä olleiden lisäksi nimikirjoitusta oli pyydetty aikansa vaikuttajilta. He olivat kirjoittaneet nimensä seuraavin tittelein: Väinö Voionmaa, kirjalija, fil. tri F.E Sillanpää, fil. maisteri Hannes Teppo, päätoimittaja Ilmari Turja, dosentti Eino Jutikkala, fil. tri Sakari Pälsi, fil. tohtori Aarne Äyräpää, professori Martti Rapola, fil. maisteri L.A. Puntila. Heistä ensimmäiseen hallitukseen valittiin Sakari Pälsi, Martti Rapola ja Väinö Voionmaa. Professori Sakari Pälsi oli hallituksessa vuosina 1938-1955, akateemikko Martti Rapola vuosina 1938-1946 ja professori Väinö Voionmaa vuosina 1938-1940.

Aktiivisin jäsen lienee kuitenkin vuonna 1907 syntynyt akateemikko Eino Jutikkala, joka oli Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen vuosina 1939-1972. Vuonna 2005 Eino Jutikkalalle myönnettiin Talonpoikaiskulttuurisäätiön ensimmäinen Kulttuuripalkinto.

Pyydettyjen lisänimien myötä Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustajajäsenten listaan voi siis kirjata kaksi akateemikkoa lisää – siis yhteensä viisi akateemikkoa kahdestakymmenestä – ja yhden nobelistin sekä useita ministereitä.
Miksi juuri edellä mainitut yhdeksän jäsentä haluttiin perustavien jäsenten joukkoon, on mielenkiintoinen kysymys. Talonpoikaisjärjellä voi päätellä, että nuori tutkijoiden joukko halusi mahdollisen paljon tartuntapintaa suomalaiseen yhteiskuntaan onnistuakseen. Tartuntapintaa tarvittiin yliopistoon, mediaan ja politiikkaan – ja sitä myös saatiin.

Ilmari Turja oli paitsi varatuomari myös merkittävä lehtimies. Vuosina 1936-1951 hän toimi Suomen Kuvalehden päätoimittajana. L.A Puntila toimi aktiivisesti Suomalaisuuden liitossa. Vuosina 1933-1934 hän oli ollut Suomalaisuuden liiton pääsihteeri ja vuosina 1939-1947 sen varapuheenjohtaja. Toiminta Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehenä vuosina 1937-1954 osaltaan teki hänestä merkittävän kulttuurivaikuttajan. Frans Emil Sillanpäällä oli eräänlainen kansalliskirjailijan asema, vaikka seuraavana vuonna tuleva Nobelin kirjallisuuspalkinto ei vielä ollutkaan tiedossa. Väinö Voionmaa oli paitsi historian professori myös aktiivipoliitikko ja kulkulaitosministeri Talonpoikaiskulttuurisäätiötä perustettaessa.

Kutsumalla Väinö Voionmaa ja Martti Rapola perustajajäsenistöön, saatiin samalla kaksi keskeisten alojen, historian ja suomen kielen, professoria mukaan toimintaan. Aarne Äyräpään mukaan tuloa saattaa selittää sama syy: Äyräpää nimitettiin esihistoriallisen arkeologian ylimääräiseksi professoriksi vuonna 1938, mikä lienee ollut Talonpoikaiskulttuurisäätiötä perustettaessa jo tiedossa. Äyräpää oli myös linkki museomaailmaan; hän toimi vuosina 1933-1940 Museoliiton puheenjohtajana.
Itsekin Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksessa vuosina 1965-1977 istunut opetusneuvos Antti Ranta-Knuuttila ajoittaa historiassaan Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisen minuutin tarkkuudella: ”Oy Kansatieteellisen Filmin työn tuloksia oli karttunut niin runsaasti, että niitä haluttiin saada julkisuuteen myös teoksina laajempien piirien käyttöön. Tästä asiasta keskustelivat Esko Aaltonen ja Martti Haavio kerran matkallaan filmiyhtiön kokoukseen. He totesivat, että varsinainen julkaisutoiminta ei oikeastaan sopinut yhtiön ohjelmaan ja silloin huudahti Martti Haavio: Perustetaan uusi säätiö! Nämä olivat Talonpoikaiskulttuurisäätiön syntysanat ja ne lausuttiin 22.9.1937 muutamaa minuuttia vaille klo 18 raitiovaunussa, joka oli juuri kulkenut Siltasaaren Elannon ohi.”

Antti Ranta-Knuuttilan mukaan Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustajien ”kiinteä toveripiiri” oli alkanut hahmottua jo opiskeluaikana. Heitä yhdisti toiminta vuosina 1933-1934 ilmestyneen Suomen Kulttuurihistorian toimituskunnassa ja alkuosien kirjoittajina. Vuonna 1936 sen jäsenet olivat perustaneet edellä mainitun Oy Kansatieteellisen Filmin. Esko Aaltonen oli osakeyhtiön toimitusjohtaja. Talonpoikaiskulttuurisäätiön peruspääomastakin puolet tuli Oy Kansatieteelliseltä filmiltä toisen puolikkaan tullessa perustajajäseniltä.

Pöytäkirja Talonpoikaiskulttuurisäätiön ensimmäisestä kokouksesta jäsenistölleen 8.1.1939 kertoo sekin jotakin siitä verkostosta, johon Talonpoikaiskulttuurisäätiö liittyi sekä myöskin siitä, ketkä olivat säätiön aktiivijäseniä. Kokouksessa olivat läsnä Eino Mäkinen, Aulis Oja, Eino Jutikkala, Tyyni Vahter, Gabriel Engberg, Kustaa Vilkuna, Esko Aaltonen, Lauri Posti, Sakari Pälsi, Aarne Äyräpää, Martti Haavio, Ilmari Turja, Urho Kittilä, Yrjö Laine-Juva, Lauri Hakulinen, Urho Kekkonen ja W.K. Kuuliala.

Pitkään Talonpoikaiskulttuurisäätiössä toimineiden puheissa vilahtaa usein käsite Kesäyliopisto. Mikä merkitys Kesäyliopisto-verkostolla on ollut Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisvaiheessa, on dokumentoimatta. Nimilistoja vertaamalla voi päätellä, että verkoston merkitys ei ole ollut vähäinen. Talonpoikaiskulttuurisäätiön aktiivijäsenistön kuudes akateemikko, vuosina 1967-1977 hallituksessa istunut akateemikko Matti Kuusi listasi muistelmissaan Kesäyliopistoon kuuluneet jäsenet. Heidän joukossaan on lukuisia Talonpoikaiskulttuurisäätiön aktiivijäseniä: Esko Aaltonen, Veikko Anttila (Taonpoikaiskulttuurisäätiön sihteeri 1954-1965 ja hallituksen jäsen 1956-1964, 966-1968, 1978-1981), Martti Haavio, Lauri Hakulinen, Esko Koivusalo (hallituksen varajäsen), Matti Kuusi, Eino Mäkinen, Mikko Pohtola (puheenjohtaja 1985-1992), Lauri Posti, L.A. Puntila, Sakari Pälsi, Hannes Teppo, Tuomo Tuomi (hallituksessa 1968-1977), Ilmari Turja ja Toivo Vuorela (hallituksessa 1947-1950, 1956-1973 ja sihteerinä jo ennen sitä). Ensimmäisessä jäsenkokouksessa mukana ollut Urho Kekkonenkin kuului myös Kesäyliopistoon. Säätiön jäsenistössä on todennäköisesti myös muita, jotka kuuluivat molempiin verkostoihin.

Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustajajäseniä yhdisti kolme tekijää talonpoikaishenkisyys, suomenmielisyys ja länsisuomalaisuus. Koko säätiön tarkoituksena oli ”edistää ja avustaa vanhan talonpoikaiskulttuurin kaikinpuolista tutkimista, sitä valaisevan lähdeaineiston keräämistä sekä ainesten ja tutkimusten julkisuuteen saattamista” sekä ”herättää nuoressa sukupolvessa elävää kiinnostusta vanhaan kansankulttuuriin ja esi-isien suorittamaan työhön sekä edistää siihen perustuvaa uutta talonpoikaiskulttuuria”. Tähän edistämistyöhön ryhtyivät suomenmieliset tutkijat ja vaikuttajat, joiden suomenmielisyyden näkee esimerkiksi sukunimistä. Joko sattuman seurauksena tai tiedostaen, perustajat olivat leimallisen länsisuomalaisia.

Hanna Snellman
dosentti, Helsingin yliopisto