Kurki sänkipellolla

”Tasan yöt, tasan päivät” – kevään alku Pohjolassa

”Tasan yöt, tasan päivät” – kevään alku Pohjolassa

Aikana, jolloin elämä rytmittyi luonnon vuodenkierron mukaan, aikakäsitys perustui auringon ja kuun vaiheiden tarkkailuun. Syklisen aikakäsityksen mukaan elämä kulki ikään kuin suljetulla ympyrällä, joka toistui vuodesta toiseen melko samankaltaisena. Elämän kierto ja sen edellytykset, kalastus, metsästys, kasvien kerääminen ja viljely, järjestettiin vuodenaikojen mukaisesti. Erityisen merkityksellisiä hetkiä olivat vuoden lyhyin ja pisin päivä sekä ajankohdat, jolloin yö ja päivä ovat saman pituisia. Nykyisin tunnemme nämä päivät talvi- ja kesäpäivänseisauksena sekä kevät- ja syyspäiväntasauksena. Monissa kulttuureissa kevätpäiväntasaus on merkinnyt uuden kasvukauden alkua, jota on juhlittu erilaisin rituaalein ja toivotettu uusi satovuosi tervetulleeksi.

Vanha roomalainen kaksitoista kuukautta käsittävä vuosi alkoi keväällä ensimmäisenä maaliskuun päivänä, jolloin aloitettiin kevätkylvöt. Monissa kielissä nykyvuoden neljän viimeisen kuukauden nimet perustuvat tähän vuoden kierron tapaan: september on seitsemäs, october kahdeksas, november yhdeksäs ja december kymmenes kuukausi. Vuodenkierron tasaus eli karkauspäivä ajoitettiin vuoden loppuun eli helmikuulle.

Kevätpäiväntasaus sijoittuu maaliskuun 20. tai 21. päivään. Kevätpäiväntasauksen aikaan on Suomessa vietetty Pentin päivää (21.3), jota kutsuttiin Etelä-Pohjanmaalla Mato-Pentiksi. Uskottiin, että ”madot” eli käärmeet heräilivät juuri silloin talvikoloistaan. Sen vuoksi karjaa oli suojeltava ja pidettävä se vielä sisätiloissa. Näin toimimalla onnettomuuksilta vältyttiin myös kesäaikana. Mutta mihin mahtaa perustua kyseinen uskomus ja onko sillä todellisuuspohjaa luonnossa? Ajankohta tuntuu kovin varhaiselta, sillä Suomen ainoa myrkyllinen käärme, kyy, horrostaa huhti-toukokuulle. Kustaa Vilkuna on pohtinut samaa asiaa, ja hänen mukaansa käärmeuskomus onkin omaksuttu meitä etelämpää, apotti Benediktus Nursilaisen (k. 21.3.543) muistopäivän tunnusmerkkinä olleesta käärmeenkuvasta, joka esiintyy vanhoissa kalenterisauvoissa. Siinä missä kyykäärme saattaa täällä pohjoisessa horrostaa jopa kahdeksan kuukautta, etelämpänä sille riittää lyhyimmillään kuukausi. Mato-Pentti elää kuitenkin edelleen omaa tarinallista uskomuselämäänsä täällä pohjoisessa.

Pohjolassa viljelykausi aloitetaan kevätpäiväntasausta hieman myöhempänä ajankohtana. Täällä kevään enteet liittyvät muutoksiin luonnossa, kuten lintujen paluumuuttoon, kalojen kutuun, lumen sulamiseen ja jäiden lähtöön. Kevään tullen voitiin todeta tietyn ajanjakson päättyneen eli talven olevan takanapäin. Kotieläinten ikäkin laskettiinkin tavallisesti talvina vuosien sijasta.

Joillakin kansoilla kuukausien nimet ovat pohjautuneet luonnossa, eläinmaailmassa ja ihmisten omassa toiminnassa säännöllisesti toistuviin ilmiöihin. Ostjakkien vuosi alkoi syksyllä madekuulla. Lintujen paluumuuton mukaan oli nimetty lopputalvesta alkava, epävarmaan kotkien paluuaikaan sijoittuva pettävä kotkakuu ja tavalliseen kotkien paluuaikaan ajoittuva varsinainen kotkakuu. Niitä seurasivat variskuu sekä hanhi- ja sorsakuu.

Kurkien paluumuuttoa on pidetty yhtenä kevään alkamisen merkkinä. Gananderin sanakirjasta (1789) löytyvä sanonta ”Kriu Krau Kreun päivä, tasain yö, tasain päivä” on sisällöltään samankaltainen kurkien viestinä tunnetun sananlaskun ”Tasan yöt, tasan päivät, tasan kaksi jalkaistani” kanssa, sillä Kriu Krau merkitsee maakurkea. Nämä sananlaskut kertovat kurkien ilmoittavan muuttomatkansa takaisin pohjoiseen alkavan juuri kevätpäiväntasauksen aikaan.

Lintujen muutto on ennustanut paitsi kevään, myös sopivan kylvökauden alkua. Joroisilta tunnetaan sanonta ”Kyyhkyläinen käskee kyntämään”. Niin ikään västäräkkien saapuminen pelloille merkitsi hyvää kyntöaikaa. Vielä parempi merkki oli, jos västäräkki meni hevosen vatsan alitse ja istui sahran eli auran päälle. Paras enne oli, mikäli keltavästäräkit saapuivat ”harmaiden” sijaan.

Kyntämisen jälkeen päästiin kylvämään. Kurkiauran eli kylvökurkien lentäminen pellon yli oli suotavaa ennen kylvön aloittamista. Joroisilla ohrantekoaika oli parhaimmillaan silloin, kun allit lauloivat. Kaatra eli kuikka puolestaan lauloi sopivan kauranteon ajankohdat. Sen laulun kuultiin sanovan: ”Kauroja vakkaan, kauroja vakkaan, kauroja vakkaan”. Kauranteko tuli lopettaa silloin, kun vesilinnuilla oli poikaset. Rukiin sopivasta kylvämisajankohdasta kertoivat harakat ja kotkat. ”Kun harakka tulee kylään ja on rinta vielä höyhenistä melkein paljas, niin pane silloin ruissäkit rattaille ja mene touolle”, suositeltiin Artjärvellä. Kotkien naukuminen eli vinkuminen oli toinen merkki rukiin kylvön aloittamiselle.

Lintujen muuton lisäksi enteitä kevään saapumiselle on tulkittu säästä. Kevätpäiväntasaukseen liittyviä uskomuksia on kuitenkin säilynyt varsin vähän. Sen sijaan kirkollisiin juhliin, Marian ilmestymispäivään (25.3.) ja pääsiäiseen, niitä on liitetty enemmän. Molempien juhlien ajankohdat on määritelty suhteessa kevätpäiväntasaukseen. Marian päivän säästä on ennustettu etenkin lumiolosuhteita. Sitä pidettiin kevään taitekohtana. Varhaisina keväinä maa saattoi paljastua jo Marian päivänä. Silloin alettiin myös odottaa hauen kutua, metsälintujen soidínta ja kurkien paluumuuttoa. Peräpohjolassa päivä tunnettiin variksen liitopäivänä, niiden saapuessa takaisin talven vietosta etelän tunkioilta. Marian päivän enteissä on samankaltaisuuksia harvoihin kevätpäiväntasauksen yhteydessä säilyneisiin enteisin. Voidaankin ajatella, että vanhat kevätpäivätasaukseen liittyneet uskomukset ovat sulautuneet kristilliseen perinteeseen ja vakiintuneet kansanperinteessä Marian päivän yhteyteen.

12.4.2023
Anna Rauhala
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja kansatieteen tutkija Helsingin yliopistossa


Talonpoikaiskulttuurisäätiön perinnekylä mukana uudessa kansainvälisessä arkkitehtuurikilpailussa

MEDIATIEDOTE
Julkaisuvapaa 27.3.2023

Talonpoikaiskulttuurisäätiön perinnekylä mukana uudessa kansainvälisessä arkkitehtuurikilpailussa — tavoitteena mahdollisimman pieni hiilijalanjälki

INTBAU-järjestön arkkitehtuurikilpailussa haettiin paikallisia rakennusperinteitä jatkavia, ekologisia, mahdollisimman vähän luonnonvaroja kuluttavia ratkaisuja globaaleihin ilmastohaasteisiin.

Suomesta mukana kilpailussa oli perinteiseen hirsirakentamiseen perustuva Talonpoikaiskulttuurisäätiön perinnekyläkonsepti. Sen tavoitteena on luoda viihtyisiä, helposti monistettavia asuinalueita, jotka pohjautuvat perinteiseen suomalaiseen hirsirakentamiseen ja kylämäiseen asemakaavaan. Rakentaminen nojaa ekologisiin periaatteisiin, kuten rakennusmateriaalien kierrätettävyyteen, perinteisten rakennusten uusiokäyttöön ja hirsitalojen siirtoon. Konseptissa on tutkittu myös ravinteiden kierrättämistä, paikallisia energiaratkaisuja sekä jätevesien haitta-aineiden hajautettua puhdistamista pistekuormitusten minimoimiseksi. Ympäristön suunnittelussa huomioidaan luonnon monimuotoisuus ja perinnebiotooppien säilyttäminen. Uudenmaan Perinnekylä Sipoossa on ensimmäinen pilottihanke, joka pohjautuu tähän konseptiin.

Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen Jari Vesanen: ”Olemme iloisia päästessämme esittelemään suomalaista perinnerakentamista tässä kansainvälisessä kilpailussa. On merkityksellistä, että eri puolilla maailmaa toteutetaan erilaisia, kunkin alueen omiin lähtökohtiin pohjautuvia ratkaisuja. Jatkamme perinnekyläkonseptin kehittämistä Suomessa. Seuraavaksi kerätään käytännön kokemukset Sipoon Puu-Talman alueen rakentamisesta. Siellä asemakaava vahvistettaneen vielä keväällä ja tontit tulevat myyntiin loppukesästä. Kunhan olemme analysoineet opit, haemme kumppaneita ja alueita uusien kylien toteuttamiseksi.”

INTBAU Finland ry:n puheenjohtaja Marjo Uotila: ”Aikamme polttavat kysymykset liittyvät ilmastokysymyksiin, erityisesti hiilijalanjälkeen, ja eri toimialoilla on niihin vastattava.

Kaikkialla perinteinen rakentaminen ja arkkitehtuuri on kehittynyt pitkään sopeutuen vallitseviin olosuhteisiin, niin meilläkin. Pidän arvokkaana, että tunnistamme ja nostamme esiin rakennusperintöömme kertynyttä tietoa, jota kannattaa jatkaa nykyajassakin. Talonpoikaiskulttuurisäätiön perinnekylä on mielestäni tällainen erinomainen esimerkki Suomessa.”

Kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun voittajilla vahvasti yhteiskunnallinen näkökulma ja pieni hiilijalanjälki

INTBAU-järjestön arkkitehtuurikilpailun voittajatyöt ovat Uudesta Seelannissa ja Guinea-Bissausta. Kaikkiaan kilpailuun osallistui ehdotuksia 21 maasta.

Guinea-Bissaun voittotyö on maan ensimmäinen turvakoti seksuaalista väkivaltaa kokeneille naisille ja lapsille. Perinteisillä rakennusmenetelmillä ja -materiaaleilla toteutetussa yhteisöllisessä turvakodissa on lisäksi viljelypalstoja, sekä ravintola ja leipomo, joissa turvakodin asukkaat voivat myös työllistyä ja päästä kiinni taloudellisesti itsenäiseen elämään.  Tuomaristo arvosti tässä työssä vahvaa yhteiskunnallista ulottuvuutta ja heikossa asemassa olevien kansalaisten aseman vahvistamista.

Toinen voittaja tuo Uuden Seelannin pitkään jatkuneeseen asuntopulaan uudenlaisen ratkaisun, jonka suunnittelun ajurina on ilmastonmuutos. Voittajatyö on vernakulaariseen arkkitehtuuriin pohjautuva asuntokokonaisuus, joka on toteutettu oljesta ja puusta rakennetulla modulaarisella, sarjatuotantoon soveltuvalla paneelijärjestelmällä, jonka hiilijalanjälki on erittäin pieni.

Perinnerakentamisessa ja -arkkitehtuurissa tyypillistä on alueen omien rakennusmateriaalien käyttäminen, alueen ilmasto-olosuhteisiin mukautuminen, sekä alueen maaperän ja maiseman huomioiminen.

INTBAUn arkkitehtuurikilpailun voittajat osoittivat erityisen merkittävää kontekstitietoisuutta, paikallisten ilmasto-olosuhteiden, rakennusperinteiden ja -materiaalien vahvaa tuntemusta, sekä paikallisten yhteisöjen tarpeisiin vastaamista.

Arkkitehtuurikilpailun tuomariston puheenjohtaja, Alireza Sagharchi: ”Tuomaristo oli erityisen vaikuttunut ehdotuksista, joissa osattiin huomioida paikallinen konteksti, joko paikallisia materiaaleja käyttäen tai paikallisten yhteisöjen vahvaa perinnerakentamisen osaamista hyödyntäen.”

Tuomariston jäsen Farrokh Derakhshani: ”Arviointitehtävä oli erittäin haasteellinen, koska 21 maasta tulleet ehdotukset edustavat niin laajaa kirjoa hyvin korkeatasoisia mutta erilaisia lähestymistapoja, sekä maaseudun että kaupunkien asutuksen haasteisiin, ympäristönäkökohtiin että yhteiskunnallisiin muutoksiin.”

Lisätiedot:

Marjo Uotila, INTBAU Finland ry, 050 912 9012, marjo.uotila(at)iki.fi
Jari Vesanen, Talonpoikaiskulttuurisäätiö, 040 506 3780, jari.vesanen(at)varpula.fi

INTBAU-järjestön arkkitehtuurikilpailun tiedote (englanniksi): https://www.intbau.org/intbau-architecture-challenge-winners-announced/

Talonpoikaiskulttuurisäätiön perinnekylä: https://puutalma.fi/

INTBAU on n. 40 maassa toimiva, perinteistä arkkitehtuuria, rakentamista ja kaupunkisuunnittelua edistävä voittoa tavoittelematon yleishyödyllinen yhteisö, jonka edustaja Suomessa on INTBAU Finland ry. Https://www.intbau.org

Talonpoikaiskulttuurisäätiö toimii elinvoimaisen maaseutukulttuurin hyväksi, vaalimalla perinteitä sekä edistämällä ja tuomalla näkyväksi myös uutta talonpoikaiskulttuuria. Https://talonpoikaiskulttuurisaatio.fi/


Museorakennukset_Liminka

Kunniakilpi vanhalle talolle tai rakennusryhmälle

Nyt on oiva aika hakea Talonpoikaiskuttuurisäätiön kunniakilpeä vanhalle talolle tai rakennusryhmälle pihapiireineen!

Talonpoikaisten rakennusten ja niiden pihapiirien vaaliminen ja kunnossapito on vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen työn tulosta. Talonpoikaiskulttuurisäätiö on myöntänyt pronssisia kunniakilpiä 1950-luvulta lähtien liki  700 kohteelle eri puolille Suomea. Kilpikohde voi olla esim. aktiivimaatila, vanha torppa, kartano, sukutila tai vasta hankittu ja alkuperäistä tyyliä kunnioittaen kunnostettu kiinteistö pihapiireineen, sijaiten tasapainoisessa maaseutuympäristössä. Kilpi on aina kunnianosoitus talonpoikaisten rakennusten ja pihapiirien ylisukupolviselle säilyttämiselle ja kunnossapidolle.

Säätiön kilpiraati käsittelee hakemukset. Kunniakilven hakemisesta löydät tarkemmat ohjeet Kunniakilpi -sivulta.


avain lukossa

Opinnäytetyökilpailu

Talonpoikaiskulttuurisäätiö palkitsee jälleen parhaita vuonna 2022 valmistuneita talonpoikaiskulttuuria käsitteleviä opinnäytteitä.

Pääpalkintosumma on 1.000 euroa. Lisäksi palkinnon saaja saa tilaisuuden esitellä tutkimustaan jonkin säätiön tapahtuman yhteydessä. Palkinnolla Talonpoikaiskulttuurisäätiö haluaa kannustaa ja tukea talonpoikaiskulttuuriin ja sen uusiin muotoihin liittyvää tutkimusta.

Pyydämme oppiaineen / laitoksen / koulutusohjelman johtajia valitsemaan vuoden 2022 aikana valmistuneista ylempään korkeakoulututkintoon (maisterin, diplomi-insinöörin, arkkitehdin tutkinto tai ylempi ammattikorkeakoulututkinto) johtavista opinnäytteistä mielestään parhaan, talonpoikaiskulttuuria monipuolisesti ja innovatiivisesti käsittelevän opinnäytteen, jota ehdotetaan palkittavaksi. Lopullisen valinnan parhaasta opinnäytteestä tekee Talonpoikaiskulttuurisäätiö.
Tiedot aikaisemmin palkituista töistä löytyvät osoitteesta: Opinnäytekilpailu Vuoden 2021 ja 2022 parhaiden töiden palkitseminen tapahtuu samaan aikaan tulevana keväänä.

Palkittavaksi ehdotettava opinnäytetyö lähetetään joko paperisena tai sähköisenä versiona Talonpoikaiskulttuurisäätiön asiamiehelle 31.3.2023 mennessä. Mukaan voidaan liittää myös mahdolliset lausunnot opinnäytteistä.

Paperiversio osoitteeseen: Talonpoikaiskulttuurisäätiö, PL 510, 00101 HELSINKI
Sähköinen versio osoitteeseen: maija.maki(at)tpks.fi, viestikenttään otsikko: ”opinnäytepalkinto”.


Kurkistuksia Talonpoikaiskulttuurisäätiön arkistoihin

Kurkistuksia Talonpoikaiskulttuurisäätiön arkistoon

Kurkistuksia Talonpoikaiskulttuurisäätiön arkistoon

”Erikoisen mielihyvän tuntein otin vastaan tiedon Talonpoikaiskulttuurisäätiön perustamisesta. Tällaiset harrastukset ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja seuraavaksi vastaan empimättä myöntävästi ehdotukseenne, että suostuisin antamaan merkitä itseni Talonpoikaiskulttuurisäätiön jäsenluetteloon.”

Näillä sanamuodoin osastopäällikkö Väinö Suuronen hyväksyi kutsun Talonpoikaiskulttuurisäätiön jäseneksi helmikuussa 1938. Hieman aiemmin, helmikuun 6. päivänä perustajajäsenet olivat allekirjoittaneet säädekirjan ja säätiön säännöt ja toimittaneet ne oikeusministeriöön, jossa asiakirjat hyväksyttiin 11.2.1938. Siitä lähtien, reilun 80 vuoden ajan, säätiön toiminta on ollut monipuolista ja vilkasta. Säätiön arkistoon kertynyt aineisto on tästä todistuksena. Toiminnan alku kului käynnistelyssä ja muun muassa jäsenistön hankkimisessa, josta kertovat säilyneet kirjeet, jotka vuoden 1938 osalta sisältävät Väinö Suurosen kirjeen mukaisesti miltei yksinomaan vastauksia säätiön jäsenyyskutsuihin.

Säätiön toimintaan on vuosikymmenten kuluessa kuulunut kyselyiden, kilpailujen, erilaisten hankkeiden ja palkintojen jaot. Esimerkiksi vuonna 1945–1947 säätiö toteutti laajan Tuulimyllykyselyn, joka suunnattiin kunnallislautakunnille ja joita pyydettiin kartoittamaan kunnan alueella sijaitsevat tuulimyllyt. Kyselyn taustalla vaikutti huomio tuulimyllyjen vähenemisestä ja sen myötä syntyneestä tarpeesta tallentaa rakennuksiin liittyvää tietoa. Kyselyn tuloksena säätiö sai lukuisia vastauksia kertomuksina ja valokuvina kunnissa sijaitsevista tuulimyllyistä. 1950-luvulla säätiö järjesti kirjoituskilpailun teemalla ”Merkillisiä kansanihmisiä”, johon se sai noin 50 vastausta. Sittemmin hankkeissa ja kilpailuissa on keskitytty enemmän rakennustaitajien kartoittamiseen, kuten 1980-luvulla toteutetussa ”Vanhat mestarit” -hankkeessa, ja rakennusperinteeseen, josta esimerkkinä mainittakoon vuonna 2003 toteutettu Rakennusperintökilpailu.

Säätiön Kilpiraadin pitkäaikainen ja säännöllinen toiminnan muoto on ollut myöntää perinteistä rakentamistapaa kunnioittavien rakennusten ja pihapiirien ylläpitäjille kunniakilpiä. Tästä toiminnasta on syntynyt säätiön arkistoon laaja aineisto, joka sisältää merkittävän suomalaista rakennusperintöä kuvaavan valokuvakokoelman ja kirjallista rakennushistoriallista tietoa.

Viime vuosien toiminnasta arkistossa näkyy jälki muun muassa Kekri-perinteen aktiivisesta ylläpitämisestä, maaseutuyrittäjien tiloilla tehdystä nykydokumentointihankkeesta ja vuosittain järjestettävästä opinnäytetyökilpailusta. Silmäys säätiön arkiston sisältöön osoittaa, että se on vuosikymmenten saatossa onnistunut toteuttamaan Esko Aaltosen säätiön jäsenistön ensimmäisessä kokouksessa 1.8.1939 pitämässään puheessa lausumansa tavoitteen:

Me hyvin tiedämme, ettei mennyttä kulttuurimuotoa, olkoon se ollut kuinka ylevä tahansa, voida enää saada henkiin sellaisenaan käytettäväksi uuden aikakauden ihmisille. Mutta nykypolvi voi siitä ammentaa elinvoimaa uusia tehtäviä varten. Ja Säätiömme koettaa vaikuttaa siihen, että vanha talonpoikaiskulttuuri tunnettaisiin oikealla tavalla. Se helpottaisi kulttuuriperinnon muuntamista uusiin oloihin.”

Talonpoikaiskulttuurisäätiön arkisto sijaitsee Keskustan ja maaseudun arkistossa Helsingissä. Säilytettävää analogista aineistoa on yhteensä 5,2 hm ja sähköisessä muodossa olevaa aineistoa 13,85 Gt. Aineistot ovat tutkijoiden käyttävissä KMA:n tiloissa. Säätiön arkistoaineistoon liittyvissä kysymyksissä KMA:ssa vastaa tutkija Niina Koskihaara
p. 050 388 0043.

23.2.2023
Niina Koskihaara

Yläkuva: 20. vuosikokous 1.3.1958, kuvaajasta ei tietoa


Uusia blogipostauksia vuoden alkajaisiksi

Säätiön blogisivuilla on luettavissa kaksi uutta blogipostausta. Säätiön hallituksen jäsenet Helka Ketonen ja Teppo Ylitalo aloittivat uuden vuoden mielenkiintoisilla aiheilla.

Maaseudun sivistysliiton kulttuurijohtaja Helka Ketonen kertoo kokemuksiaan etätyöskentelystä residenssissä ja Kotiseutuliiton vs. toiminnanjohtaja Teppo Ylitalo pohtii ylisukupolvisuutta ennen ja nyt.

Käyhän lukemassa Helkan ja Tepon loistavat tekstit blogista!


Heinän teossa

”Jäätte sen velkaa seuraavalle sukupolvelle”

”Jäätte sen velkaa seuraavalle sukupolvelle”

Olen ollut onnekas. Sain huolehtivat vanhemmat, ja juuret, jotka ovat koukuttaneet jo teini-iässä alkaneeseen sukututkimus- ja paikallishistoriaharrastukseen. Varttuneemmalla iällä sain vielä mainiot appivanhemmat.

Vaikka aiemmat sukupolvet alkavat jo vanhentua ja asuvat kaukana, he tarjoavat mielellään apuaan monella tavalla: tulevat huolehtimaan lapsista kun vaimon kanssa satumme molemmat yhtä aikaa työmatkoille, kulkevat mukanaan kuormallinen herkullisinta kotiruokaa, tuovat joulukuusen ja halkokuorman, huoltavat koneet ja murehtivat voinnit.

Mitään korvausta he eivät huoli, anoppi joskus vain korkeintaan kuittaa, että ”oisko tuo liikaa, jos tuhannet kiitokset”. Sen sijaan hän sanoo usein, että ”jäätte sen velkaa seuraavalle sukupolvelle”. Omilta vanhemmilta ja appivanhemmilta saatu apu siis korvataan auttamalla taas seuraavaa sukupolvea. Ylisukupolvisen kestävän kehityksen idea parhaimmillaan!

Ylisukupolvinen viisaus

Ennen aikaan ylisukupolvisuus oli vahvasti sisäänkirjoitettuna suomalaiseen talonpoikaiskulttuuriin. Elämässä tarvittavat opit omaksuttiin vanhemmilta ja isovanhemmilta, jotka usein asuivat samassa pihapiirissä. Tai itse asiassa modernin ydinperheen lisäksi kotona tai sen välittömässä yhteydessä asui usein monenkirjava joukko sukulaisia, syytinkiläisiä, palvelusväkeä, itsellisiä ja mitä kaikkea missäkin.

Perheen tai kotiväen käsite oli nykyistä laajempi. Vastuu vanhuksista ja vaivaisista ei kuulunut tuolloin yhteiskunnalle, vaan perheelle. Huolehtiminen ulottui sekä oman halun että käytännön pakon sanelemana yli sukupolvien ja myös oman kotitalouden yli, omaan yhteisöön.

Vaikka vanhassa yhteiskunnassa oli ongelmansa, oli talonpoikaiskulttuuri pullollaan ylisukupolvista viisautta. Sellaista, jota jaettiin ja opittiin tavallisen elämän keskellä vähän vahingossa. Huolenpitäjien ja avustettavien roolit menivät sekaisin, kun vanhat välittivät kokemuksiaan, työikäiset vastasivat elatuksesta ja lapset kasvoivat aikuisuuteen askel kerrallaan aina uusiin töihin paneutumalla ja nuorempia lapsia kaitsemalla.

Tuloksena oli enemmän tai vähemmän harmoninen yhteiselo, johon kukin sukupolvi toi oman panoksensa omien mahdollisuuksiensa mukaan.

Sukupolvien kuilu

Nykypäivänä ylisukupolvisuus ja siihen liittyvä yhteisöllisyys ovat haipuneet arjesta. Mittaamme yhteiskunnan kehitystä esimerkiksi väestöllisenä ja taloudellisena huoltosuhteena. Edellinen ilmaisee ei-työikäisten ja työikäisten lukumäärän suhdetta, jälkimmäinen työttömien ja muiden työvoiman ulkopuolella – esimerkiksi ikänsä vuoksi – olevien sekä työllisten lukumäärän suhdetta. Tuottaviksi kansalaisiksi lasketaan huoltosuhteiden mukaan 15–64-vuotiaat: yhteiskunnan kannalta ihmisen on määritelty olevan arvokkaimmillaan siinä välissä.

Nuoremmat ja vanhemmat nähdään nykyään liian usein vain huolenpidon kohteena. Vanhoja ei pidetä enää viisaita ja kokeneita, vaan heihin suhtaudutaan monesti kelkastajääneinä. Samalla nuoret leimataan usein saamattomiksi ja osaamattomiksi. Todellisuudessa tietysti molemmat ennakkoluulot ovat vääriä.

Perhemallien muuttuessa monilla ei ole enää kolmen, saati neljän sukupolven arkiyhteyttä. Useimmat kai eivät pitäisi sellaista toivottavanakaan.

Me olemme kadottaneet ylisukupolvisen viisauden, ja lopulta tilanteesta kärsivät kaikenikäiset. Ikäihmiset kokevat vähättelyä ja jäävät usein yksin. Samalla nuorilta jää paljon tärkeää oppia saamatta. Työikäiset uupuvat työkuorman alle samaan aikaan, kuin toisilla on liikaa aikaa. Ennen koko kylä kasvatti, mutta nykyään edes naapurin lasten hölmöilyyn puuttumista ei aina katsota hyvällä.

Ylisukupolvisuuden puuttuminen heijastuu myös esimerkiksi siihen, miten nykyihmiset kohtaavat elämän ja kuoleman. Ennen elämänkulkuun kasvettiin suvun mallien mukaan. Nykyään moni arvelee, että lapsia ei pitäisi ottaa ollenkaan mukaan hautajaisiin, vaikka ne olisivat tärkeitä kasvamisen ja sukuun kiinnittymisen paikkoja.

Jossakin vaiheessa ylisukupolvisuus alkoi näyttäytyä negatiivisena ilmiönä. Se hahmottui useimmiten huono-osaisuuden periytymisenä tai ylisukupolvisena köyhyyden ketjuna.

Ylisukupolvisuus voimavarana

Viime vuosina me olemme kuitenkin havahtuneet löytämään positiivista ylisukupolvisuutta uudelleen, uudessa muodossa. Sitran tuoreessa Megatrendit 2023 -raportissa ylisukupolvisuus nähdään yhdeksi merkittäväksi tulevaisuuden mahdollisuudeksi, siis positiiviseksi voimavaraksi.

Siinä todetaan, että ylisukupolvisuudella voidaan omalta osaltaan luoda nykyistä vahvempaa yhteiskunnallista luottamusta ja osallisuutta. Tämän päivän maailmassa vastuullisuusajattelussa, liittyipä se sitten irtautumiseen ylikulutuksesta, pyrkimykseen nuorten suhteellisen osuuden uudelleen nostamiseen äänestäjissä tai yritysten ja julkishallinnon toimintaan, oman sukupolven huomioiminen ei enää riitä. ”Vastuullisuusajattelussa voimistuu myös ylisukupolvinen ajattelu”, raportti tiivistää.

Suomen Kotiseutuliitto on toteuttanut nyt jo usean vuoden Mestarit & Kisällit -toimintamallia. Ensin Suomen Kulttuurirahaston ja sitten opetus- ja kulttuuriministeriön tuella on perustettu 30 ylisukupolvista toimintaryhmää. Ikäihmiset ja lapset tai nuoret kohtaavat niissä tasa-arvoisina paikallisen kulttuuriperinnön äärellä.

Toimintamallin mainio perusajatus on, että kuka vain – iästä riippumatta – voi olla mestari tai kisälli. Kaikki voivat oppia toisiltaan ja päästä hyödyntämään omaa osaamistaan. Jokainen on siis sekä mestari että kisälli, omien kotikulmiensa ja perinteidensä asiantuntija.

Mestarit & Kisällit -toimintaryhmät suunnittelevat toimintansa itse. Eri puolella Suomea on tehty esimerkiksi perinneleipomuksia ja käsitöitä, harjoitettu erätaitoja, tutustuttu oman kotiseudun tapakulttuuriin ja perinteisiin. Nuoret ovat voineet jakaa erityisesti digitaitojaan.

Mestarit & Kisällit -toiminta sai syksyllä 2022 Euroopan kulttuuriperintöpalkinnon. Toimintamalli taipuu hyvin erilaisiin ympäristöihin, kulttuureihin ja perinteisiin. Sitä jatketaan ja kehitetään seuraavaksi moninaisuuden tukemisen suuntaan Alfred Kordelinin säätiön rahoituksella.

Ylisukupolvisuus on siis tulossa vauhdilla takaisin – uudenlaisessa muodossa. Koen vahvasti, että sillä on tämän päivän maailmassa paljon annettavaa. Sen kautta voidaan purkaa ennakkoluuloja toisen ikäisiä kohtaan ja huomata, että eri sukupolvilla on hyvin paljon annettavaa toisilleen. Vuorovaikutuksen kautta voidaan vähentää juurettomuutta ja yksinäisyyttä, lisätä paikallisen kulttuuriperinnön arvostusta ja kaikenikäisten hyvinvointia.

Sillä lopultakin, erilaisina ja eri-ikäisinäkin, me olemme kotiseudun ja yhteiskunnan ylä- ja alamäissä yhdessä. Me olemme mestareita ja kisällejä toinen toisillemme. Maksamassa velkaa sukupolvelta seuraavalle, jotta huominen olisi tätä päivää parempi.

20.1.2023
Teppo Ylitalo
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja Suomen Kotiseutuliiton vs. toiminnanjohtaja.


Skogshyddan residenssi

Citymaalaisena etätöissä Länsi-Uudellamaalla

Citymaalaisena etätöissä Länsi-Uudellamaalla

Terveisiä piilopirtistäni! Täällä residenssissä olen viettänyt kuluneen syksyn, ja etätöissä Helsingin toimistostani. Paikka on upea Skogbyn kylä Tammisaaren ja Hangon välissä, junaradan varrella. Olen opetellut hiljaisuuteen, suureen tähtitaivaaseen, kynttilän valoon ja uunien lämmitykseen. Sähköä käytän mahdollisimman vähän. Tässä sitä on ollut hyvä itseään testata. Peurat ja jänikset pihakumppaneina kilpailimme, kuka ehtii maahan pudonneet omenat ensiksi syödä. Meri on vieressä huokunut pitkin syksyä ja pihasauna mukavasti rentouttanut etätyöpäivän päätteeksi. Vuodenvaihteeseen näin, sitten jatkuu taas kaupunkilaiselämä.

Tässä residenssi-talossa on kaksi ”kotia”. Hyviä puolia on mm. valmiiksi kalustettu ja varusteltu kokonaisuus, kivoja naapureita ja alueen hyvin tunteva vuokraemäntä. Olen päässyt nopeasti perille mm. paikkakunnan luontopoluista, sienimaastoista, kirpputoreista ja paikallisesta elämästä.

Vanhaa hirsitaloa vuodelta 1928 on kunnostettu perinteisin menetelmin ja se näkyy, tuntuu ja tuoksuu upealta. Omalla puolellani on vesivessa ja vesihanat keittiön ja kylpyhuoneen puolella. Jopa suihku, jota tosin olen käyttänyt vain muutaman kerran – saunominen ja uiminen on niin paljon mukavampaa. Innostuin savirappausseinistä niin paljon, että kävin savirappaus- ja maalauskurssin, jotta osaan myöhemmin kenties omaan mökkiini sellaisen valmistaa.

Kirjoitin itselleni toivelistan – plussat ja miinukset – siltä varalta, että päätän lähiaikoina hankkia oman pienen mökin maalta. Suosittelen muillekin itsensä testaamista ja vaihtoehtojen kokeilemista, ennekuin tekee lopullisen päätöksen kiinteistön hankkimisesta. Eri pituiset residenssijaksot, eri puolilla Suomea, tarjoavat siihen hyviä mahdollisuuksia.

Löydät residenssin Skogshyddan Intagramista @skogshyddan_air sekä Airbnb:n sivuilta. Vuokraemäntänä Susanna Kankare.

9.1.2023
Helka Ketonen
kulttuurijohtaja, Maaseudun Sivistysliitto

Kuvat: Helka Ketonen


pihlajan lehdet

Ministeri Jaakko Nummisen muistolle

Talonpoikaiskulttuurisäätiön entinen puheenjohtaja ja pitkäaikainen henkinen tuki ministeri Jaakko Numminen kuoli 21. syyskuuta.

Hänet kutsuttiin säätiön jäseneksi arvelunsa mukaan edellisen puheenjohtajan Erkki Salosen aloitteesta. Vuonna 1978 Nummisesta tuli säätiön puheenjohtaja kahdeksi kolmivuotiskaudeksi. Tuolloin säätiö teki useita kulttuuriavauksia, osan yhteistyössä maaseudun kanssa, joka myös oli Nummisen vaikutuskenttiä.

Virassaan opetusministeriön kansliapäällikkönä ja eri luottamustoimissaan Jaakko Numminen ajoi laaja-alaista, koko kansalle kuuluvaa sivistystä ja suosi samanhenkistä vapaaehtoista järjestötoimintaa. Henkilökohtaisesti hän puolisonsa Maija Nummisen kanssa oli kiinnostunut mm. pohjalaisesta rakennusperinteestä. Lämminhenkinen säätiön vuoden 2008 kevätretki suuntautui heidän pohjalaistaloonsa Miijanmäkeen Sipooseen.

Kuva: Wikipedia


Viljapelto

Ministeri Heikki Haaviston muistolle

Talonpoikaiskulttuurisäätiössä muistetaan lämmöllä ja kunnioituksella viime viikolla kuollutta ministeri Heikki Haavistoa. Haavisto toimi säätiön hallituksen jäsenenä vuodesta 1982 vuoteen 2005, välillä pitäen vain pari taukovuotta. Hänen aloitteestaan säätiön toimintaa lähdettiin elvyttämään 1980-luvun alkupuolella. Täyttäessään 70 vuotta vuonna 2005 Haavisto ohjasi onnittelurahat Talonpoikaiskulttuurisäätiölle nimikkorahaston perustamiseksi. Rahaston tuottoa käytetään edelleen talonpoikaiskulttuurin edistämiseksi. Raision Hintsan tilan isäntänäkin tunnettu Haavisto muistetaan vahvana talonpoikaiskulttuurin puolestapuhujana ja maaseutuasioiden uudistajana.

Kuva: Nurmeksen museo/ Ylä-Karjalan kuva-arkisto/ finna.fi