Satu

Se alkaa jo Halikon vanhalta sillalta. Sillankaiteen päällä ilmehtivät kymmenet kaiverretut kurpitsat. Kynttilöin valaistu tie vie mäen päälle, jossa avautuu Salon seudun syksyn odotetuin tapahtuma: Rannikon puutarhan Kurpitsapuisto.

Kurpitsapuistossa kurpitsoja on kaikkialla: kasoissa, kaarissa, pyramidissa, maissilabyrintin kätköissä, luurankojen mukana veneajelulla. Myyntikojujen makkaroissa ja vohveleissa. Kurpitsoihin on kaiverrettu erilaisia hymyjä ja irvistyksiä, eläimiä, jopa monelle aikuiselle kävijälle vielä luurankojakin pelottavampia kuvioita, nimittäin autoista tutut varoitusvalot.

– Puiston rakentaminen lähti vähän vahingossa liikkeelle kun huomasimme, että ihmiset haluavat kuvata kurpitsoja.
Haluamme, että puisto tuo hymyn huulille, Rannikon Puutarhan yrittäjä Esa Rannikko kertoo.

Puutarhan oman tuotannon kurpitsoita kuluu tapahtuman 17 päivän aukiolon aikana Esa Rannikon arvion mukaan kymmeniä tuhansia.

– Koitamme myös joka vuosi vähän muutella puistoa, sillä vanhat kävijät toivovat näkevänsä tutun lisäksi jotain uutta. Tänä vuonna uutta on viime vuonna vähän testattu maissilabyrintti ja paalilinna, jossa luurangoilla on juhlat käynnissä. Puiston työmäärä on kuitenkin tällaiselle pienelle puutarhalle kohtalaisen reipas, joten ihan kaikkia ideoitamme emme millään pysty toteuttamaan, Rannikko harmittelee.

Muovia vain luurangoissa

Kurpitsoista eivät kaikki entisaikojen kekrinviettäjät olleet ehkä kuulleetkaan, mutta kekrin keskeiset elementit – sadonkorjuu ja yhteisöllisyys höystettynä ripauksella mystiikkaa – ovat vahvasti läsnä Halikossa.

– Kekri lähti Amerikan-vierailulle, muuttui siellä Halloweeniksi ja palasi sitten takaisin kotimaahan. Meillä täällä Halikon vanhassa kulttuurimaisemassa, oikein aidossa kekrimaisemassa, jutun juju on sadonkorjuujuhla ja sen keskiössä kurpitsa, Esa Rannikko kertoo.

Halikossa on haluttu tuoda puistoon kekrin Amerikan-tuliaisten eli kurpitsojen lisäksi vanhan ajan tunnelmaa: puistossa käytetään paljon puuta ja olkea, ja sähkövalon sijaan suositaan mahdollisuuksien mukaan kynttilävalaistusta.

– Muovia meillä ei ole kuin ehkä luurangoissa, Rannikko vitsailee.

– On hauskaa nähdä paikalla perheitä, joissa isovanhemmat kertovat lapsenlapsille tarinoita omasta lapsuudestaan. Esimerkiksi puiston pohjaksi levitellyt oljet herättävät monissa lapsuusmuistoja.

Kekrijuhlaa myös oman talon väelle

Vaikka kovin kuhina Kurpitsapuistossa on ilta-aikaan, kun puisto on kynttilänvalossa jännittävimmillään, keskellä päivääkin riittää väkeä. Myös puiston kunnossapitotyöt käyvät kiivaina: väsähtäneitä kurpitsoja vaihdetaan uusiin ja kynttilöitä sytytellään.

– Viime viikonloppuna taidettiin tehdä ennätys, kun puistossa oli töissä yli 200 ihmistä: 170 puutarhan omaa työntekijää ja siihen päälle liikenteenohjaajat ja ensiapu, Esa Rannikko kertoo.

Kurpitsapuisto on samalla puutarhan oman väen kekri, helmikuulla aloitetun viljelykauden päätös ja viimeinen yhteinen ponnistus. Sitten puutarha jää talvilevolle ja kausityöntekijät palaavat koteihinsa.

– Kun on pitkän kauden painanut pelloilla, pakkaamossa tai kuljetusauton ratissa, on kaikille mukava tehdä puistoa yhdessä ja nähdä, miten kävijät ilahtuvat, Esa Rannikko kertoo.

Rannikon puutarha on järjestänyt lokakuista kurpitsajuhlaa jo vuodesta 2018 saakka. Vuonna 2021 kurpitsat karkasivat koko seutukuntaan: alueen yrittäjät lähtivät mukaan ja alkoivat järjestää  Kurpitsaviikkoja. Niiden ohjelmassa tänäkin vuonna on monenlaisia tapahtumia, pop up -puoteja ja kierroksia sekä Rikalanmäen muinaismaisemissa Kekrimarkkinat. Kurpitsapuisto on edelleen juhlaviikkojen kruununjalokivi, jossa vierailee tuhansia ihmisiä.

– Tällainen uniikki, pähkähullu tapahtuma on ihmisten mieleen, vauvasta vaariin. Se jäyhinkin kaveri vähän sulaa, sellainen taika täällä on, Esa Rannikko myhäilee.

31.10.2024

Teksti: kekrilähettiläs Sanna Kähkönen
Kuvat: sisällöntuottaja Satu Pietilä

Omaleimaisuus Etelä-Pohjanmaan kulttuurimatkailussa

Kun olin pieni, äitini tapasi lukea minulle ja isosiskolleni mitä kiehtovimpia iltasatuja – ei ainoastaan Ronja Ryövärintyttärestä ja Vaahteramäen Eemelistä, vaan myös eteläpohjalaisista häjyistä, Napuen taistelusta ja Nuijasodasta, eläytyen niin, että kerran paikalle sattunut vieras oveen koputtaessaan säikähti ja miltei luikki tiehensä. Ne mitä ilmeisimmin eivät olleet jännittäviä hetkiä ainoastaan meille lapsille – olivathan ne kansantarinoita parhaimmillaan.

Kotiseutuni historia ja tarinat ovat olleet tavallisia puheenaiheita lapsuudenkodissani. Kasvoin niiden parissa, antaen niiden ruokkia mielikuvitustani ja kasvattaa kiinnostustani niitä kohtaan vuosi vuodelta yhä syvemmin. Teini-iässä mielenkiintoni tarinoita kohtaan laajeni ja kohdistui tuolloin erityisesti Irlannin ja Iso-Britannian alueelle, tuonne tarinoiden kehtoon, johon matkustettuani pääsin näkemään, mitä tarinallistaminen saattoi parhaimmillaan olla.

Aloin huomata merkittäviä eroja kotiseutuni kulttuurimatkailuun nähden. Ihmettelin, miksi edes suurin osa tapaamistani pohjalaisista ei tunnistanut niitä tarinoita, joita minulle oli läpi lapsuuden kerrottu. Kaikki toki tiesivät esimerkiksi Isontalon Antin ja Rannanjärven, mutta harva oli kuullut heihin liittyvää tarinaa kokonaisuudessaan. Kenties tämä havainto sytytti minussa jo tuolloin jonkinlaisen palon aihetta kohtaan. Sittemmin löysin itseni matkailun amk-opintojen parista, joista myöhemmin etenin maisteriopintoihin kulttuuriperinnön tutkimukseen painottaen. Graduni aihe muotoutui hiljalleen näitä tarinoita mietiskellessäni.

Kulttuuriperintöä pidetään merkittävänä matkailun voimavarana monessa Euroopan maassa. Paikallisiin, omaleimaisiin piirteisiin suhtaudutaan suurella uteliaisuudella, ja tarinallistetut kohteet erottautuvat ja herättävät matkailijoiden huomion, tehden matkakokemuksista tunteellisempia ja elämyksellisempiä. Ennen kaikkea ne voivat vahvistaa myös yhteisön identiteettiä ja kotiseutuun juurtumista.

Etelä-Pohjanmaalla aitoon ja omaleimaiseen kulttuuriperintöön keskittyvä matkailu on jäänyt vähäiseksi, ja tunnetut matkailukohteet rajoittuvat pääosin ostoskeskuksiin ja perheaktiviteettikohteisiin. Maakunta näyttäytyy rikkaasta kulttuurihistoriastaan huolimatta matkailijalle neutraalina ja erottautumattomana. Etenkin maaseudulla markkinoinnista ja imagotyöstä on toistaiseksi uupunut riittävä suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys. Eteläpohjalaisen imagon ja identiteetin välillä ilmenee ristiriitaisuutta: maakuntaidentiteetti koetaan valtaosin vahvana, mutta se, mitä matkailijoille halutaan välittää, herättää keskustelua. Matkailun markkinoinnista on haluttu jättää pois tyypilliset puukkojunkkari- ja salmiakkikuvioteemat, ja sen sijaan markkinointiviestinnän ilmettä halutaan modernisoida uuteen suuntaan. Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaisia vaikutuksia eteläpohjalaisen identiteetin ja imagon välisellä ristiriitaisuudella on alueen omaleimaisen kulttuuriperinnön hyödyntämiseen ja ilmenemiseen maakunnan kulttuurimatkailussa. Selvittääkseni tämän perehdyin siihen, millä tavoin ristiriitaisuuden merkit ovat havaittavissa. Tutkin sitä, miten alueen omaleimainen kulttuuriperintö on huomioitu maakunnan matkailustrategioiden tarjoamissa tahtotiloissa ja suuntaviivoissa, miten eteläpohjalaiset kulttuurimatkailuyrittäjät hyödyntävät omaleimaista kulttuuriperintöä tuotteistamisessa, sekä sitä, miten eteläpohjalaisuus näkyy matkaa suunnittelevalle alueen matkailumarkkinoinnissa ja -tarjonnassa.

Tutkielman edetessä selvisi, että alueen kulttuuriperintöä, omaleimaisuutta ja aitoutta sekä niiden avulla kehitettyjä erottautumiskeinoja pidetään strategioissa tärkeinä. Kuitenkin uusimmassa strategiassa omaleimaisuuden hyödyntämisen keinot ovat vanhempiin strategioihin verratessa vaikeammin tulkittavissa: Eteläpohjalaisuutta halutaan korostaa positiivisen kautta, ja esiin nostetut sloganit siitä, millaisena maakunnan halutaan näyttäytyvän (vieraanvaraisena, elinvoimaisena, empaattisena ja elämyksellisenä), jättävät tulkinnan herkästi pinnalliseksi ja varovaiseksi. Matkailijalle nämä sanat eivät välttämättä herätä suoraan mielikuvaa juuri eteläpohjalaisuudesta, vaikka maakunnan matkailumarkkinoinnissa erottautumistekijöiden tulisi avautua matkailijalle jo matkaa suunnitellessa.

Havaitsin, että omaleimaista kulttuuriperintöä selkeästi hyödyntäviä matkailuyrityksiä on löydettävissä niukasti suhteessa muuhun kulttuuri- ja matkailutarjontaan. Vahvasta identiteetistä huolimatta eteläpohjalaisiin liitetään sekä maakunnan sisällä että sen ulkopuolella negatiivisina pidettyjä, kliseisiä mielikuvia, jotka koetaan taakkana. Tämän seurauksena valtaosa yrityksistä, jotka hyödyntävät eteläpohjalaisuutta, esittelevät sitä matkailijoille positiivisen kautta ja helposti lähestyttävin keinoin. Eräänlaisena edelläkävijänä erottuva Kosolan talo sen sijaan tuo esiin myös eteläpohjalaisuuden vaikeampana kulttuuriperintönä koettuja aiheita, mutta saa osakseen paljon kyseenalaistusta ja jopa paheksuntaa – toisaalta myös kehuja ja kannustusta.

Sekä maakunnan matkailutarjontaa esittelevän Visit Lakeuden että joidenkin matkailuyritysten verkkosivuilla ja somekanavilla tarinallinen sisältö jää viestiltään vajavaiseksi, sitä on hankala löytää tai sitä ei ole löydettävissä lainkaan. Lisäksi eteläpohjalaisuutta hyödyntäviltä matkailuyrityksiltä puuttuu teemallinen yhteisnäkyvyys, joka loisi selkeän kategorisoidun kokonaisuuden. Näin ollen eteläpohjalaisuuden tarinan ja viestin yhtenäistäminen ei ole matkaa suunnittelevan asiakkaan näkökulmasta toteutunut, eikä maakunnasta pääse muodostumaan kuvaa, joka erottuisi muista maakunnista edukseen. Punainen lanka puuttuu.

Vaikeana koetun kulttuuriperinnön tuotteistamisen myötä tulee yritykselle väistämättä myös vastuu siitä, miten aiheesta kertoo ja miten reagoi saamaansa kritiikkiin. Ymmärrettävästi kaikki eivät halua siihen lähteä. Moni tuntuu unohtavan, että vaikean kulttuuriperinnön tuotteistaminen ei tarkoita suoraan sitä, että yritys ihannoisi siihen liittyviä historiallisia tapahtumia tai olisi sen aikaisten ratkaisujen ja arvojen kannalla.

Nykypäivänä kosketus lähiyhteisöön on vähentynyt ja yhteys omiin juuriin heikentyy. Elämme eräänlaista yksilökeskeisyyden aikaa, ja sen vaikutukset näkyvät muun muassa siinä, että ihmiset eivät halua niin sanotusti lokeroitua mihinkään. Moni ei ehkä koe enää kuuluvansa tiettyyn heimoon tai yhteisöön. Kun yhteisöllisyys vähenee, tiedon karttuminen lähiympäristön ja -yhteisön historiasta kaventuu. Tämä taas vaikuttaa käsityksiimme historian tapahtumista ja kaventaa perspektiiviämme. Tällöin vaikeana koetut historialliset tapahtumat nähdään herkemmin yksipuolisesti negatiivisessa valossa ja niistä mieluummin vaietaan sen sijaan, että niiden juurisyitä käsiteltäisiin syvemmin ja pyrittäisiin ymmärtämään sen aikaisia valintoja ja seurauksia.

Mitä vähemmän kouluopetuksessa eri asteilla käsitellään omaa alueellista ja paikallista historiaa ja kulttuuriperintöä, sitä herkemmin se jää opiskelijoiden sattumanvaraisen, oman kiinnostumisen ja vanhempien sukupolvien tiedonsiirron varaan. Mitä vähemmän eri sukupolvet ovat tekemisissä keskenään, sitä vähemmän eteläpohjalainen identiteetti enää perustuu alueen henkisen kulttuuriperinnön omaleimaisiin piirteisiin.

Paikallisyhteisöjen ja perinteenharjoittajien mahdollisuus osallistua matkailun kehittämistyöhön lisää todennäköisyyksiä alueen elävänä pitämiseen, yhteisöllisyyden säilymiseen sekä omaleimaisuuden vahvempaan välittymiseen matkailijoille. Tyytyväisinä ja kiinnostuneina myös alueen omat asukkaat harrastavat enemmän lähimatkailua ja kasvattavat omaa kotiseututietoisuuttaan.

Alueen vetovoimatekijät ovat jo olemassa ja hyödynnettävissä. Niiden vaihtaminen uuteen ja juurettomaan ei tee maakunnasta matkailullisesti merkityksellistä, päinvastoin, se menettää omaleimaisimman brändinsä. Väitöskirjatutkija Teppo Ylitalon sanoja lainaten: ”Siinä vaiheessa, kun pohjalaisuus vaihdetaan johonkin ’hienompaan ja parempaan’ ja pohjalaisuus mielletään vanhaksi jutuksi, se menettää merkityksensä”.

6.6.2024
Rauni Rannanjärvi
Kirjoittaja voitti Talonpoikaiskulttuurisäätiön opinnäytetyökilpailun vuoden 2023 pääpalkinnon. Opinnäytetyö: ”Maakunnan omaleimaisuus Etelä-Pohjanmaan kulttuurimatkailussa. Alueellisen identiteetin ja imagon välisen ristiriidan vaikutukset kulttuuriperinnön tuotteistamisessa” Kulttuuriperinnön tutkimus, Turun yliopisto

Kuva: Kosolan talo Oy ja kuvan on ottanut Ronja Hautamäki

Seurantalot ovat osa kansalaisyhteiskunnan kivijalkaa – edelleen

Korjausavustusjärjestelmä palkittiin Euroopan kulttuuriperintöpalkinnolla

Minä en ole seurantalon kasvatti.

Kotini oli pienehkön kaupungin taajaman reunamilla. Siellä ei ollut omaa seurantaloa – urheiluseuran tanssilava oli, mutta se ei enää minun nuoruudessani ollut aktiivisessa käytössä. Enkä osannut mitään seurantaloa kaivatakaan, enhän ollut sellaista nähnyt tai kokenut.

Olin 16-vuotias, kun minut pyydettiin kesätalkoisiin: Tukkijoella-näytelmä kaipasi haitarinsoittajaa. Hourunkosken – nimi tuli vuolaasta koskesta, johon joku varmaankin oli aikoinaan hourupäissään hypännyt – kesäteatteri toimi Lapuan Haapakosken nuorisoseuran naapurissa. Seurantalolla olivat esiintyjien sosiaalitilat ja vaatesäilytykset, karonkat ja muut kokoontumiset. Se oli käänteentekevä kesä hyvin yksin viihtyvälle ja vähän aralle pojalle: sellaista yhteenkuuluvuutta, yhdessä tekemisen riemua ja jaetun merkityksellisyyden kokemusta en ollut koskaan ennen saanut perheen ulkopuolella.

Tämän jälkeen kuljin monta vuotta Haapakosken nuorisoseuralla lasten tanhujen säestäjänä. En ollut erityisen hyvä soittaja – enkä ole vieläkään – eivätkä tanhut olleet parasta mitä tiesin, mutta jälleen kerran koin vahvaa yhteisöllisyyttä ja yhteyttä. Haapakoski oli liki kymmenen kilometrin päästä kotoani, enkä aluksi tuntenut juuri ketään. Silti minut otettiin mukaan avosylin ja omana itsenäni. Aivan ulkopuolisena olin yhtäkkiä osa seuran porukkaa.

Myöhemmin pääsin tutustumaan seurantaloihin laajemmin Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran puheenjohtajana ja valtakunnallisten Suomen Nuorisoseurojen Liiton ja Kalevan Nuorten Liiton luottamustehtävissä – nykyisin yhdistyneet liitot tunnetaan nimellä Suomen Nuorisoseurat.

Vielä enemmän silmäni ovat avautuneet nykyisessä tehtävässäni Kotiseutuliiton toiminnanjohtajana. Opetus- ja kulttuuriministeriö on delegoinut seurantalojen korjausavustusten jakamisen, selvitystyön ja korjausneuvonnan Kotiseutuliiton tehtäväksi. Korjausavustukset ja seurantalotyö kuuluvat myös toiminnanjohtajan jokapäiväiseen työnkuvaan.

Niin että vaikka minulla ei lapsuudessani ollutkaan omaa seurantaloa, koen vahvasti, että seurantalot ovat kasvattaneet minua. Ehkä en olekaan vain yhden, vaan monen seurantalon kasvatti.

”Merkittävä tunnustus pitkäjänteisestä työstä”

Toukokuun viimeisenä päivänä julkaistiin tieto, että suomalainen seurantalojen korjausavustusjärjestelmä on saanut Euroopan kulttuuriperintöpalkinnon (European Heritage Award / Europa Nostra Award). Se valtavan hieno tunnustus kaikille Suomen seurantaloille ja seurantalojen eteen tehtävälle vapaaehtoistyölle.

Palkintoperusteissa nostetaan erityisesti esiin se, kuinka kansalaiset itse pitävät Suomessa yllä paikallisyhteisöjen ainutlaatuista kulttuuriperintöä: ”Avustusohjelma tuo esiin kulttuuriperinnön suuren merkityksen yhteisöilleen. Keskittymällä paikalliseen kulttuuriperintöön se auttaa vahvan paikallistunteen luomisessa ja tukee niiden ihmisten kollektiivista hyvinvointia, joille nämä rakennukset ovat keskeinen osa yhteisöllistä elämää.”

Valintaraati pitää kansalaisyhteiskunnan ja julkisen sektorin menestyksekästä yhteistyötä ansiokkaana: ”Vahva keskinäinen vuorovaikutus sekä jatkuva sitoutuminen paikallisyhteisöjen ja viranomaisten puolelta ovat todella vaikuttavia, samoin laajuus sekä korjaushankkeiden määrällä että ajallisesti mitattuna.”

Erittäin lämmittäviltä tuntuvat myös valtionavustuksesta vastaavan ministerin kehut. Tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala summasi, että ”palkinto on merkittävä tunnustus Suomen Kotiseutuliitolle pitkäjänteisestä työstä rakennetun kulttuuriperintömme hyväksi yhdessä paikallisyhteisöjen kanssa”.

Suurin kiitos menee kuitenkin paikallisille seurantaloille ja paikalliselle vapaaehtoistyölle. Seurantaloasiain neuvottelukunnan puheenjohtaja Mikko Härö kuvaa osuvasti: ”Ei voi liiaksi kiittää yhdistysten ja järjestöjen sitoutumista talojensa vaalimiseen, niiden kautta paikallisen kulttuurin ja moninaisen aktiivisuuden mahdollistamiseen. Seurantaloilla ollaan kansalaisyhteiskuntamme ytimessä”.

Seurantaloasiain neuvottelukunta toimii korjausavustuksen asiantuntijaelimenä ja koordinoijana. Siinä on edustettuna 12 seurantaloja ylläpitävien yhteisöjen keskusjärjestöä sekä opetus- ja kulttuuriministeriö, ympäristöministeriö, Museovirasto ja Kuntaliitto.

Koko korjausavustusjärjestelmä rakentuu kansalaisyhteiskunnan varaan. Paikalliset seurantaloja ylläpitävät yhteisöt hakevat avustuksia kerran vuodessa, Kotiseutuliiton asiantuntija arvioi hakemukset ja keskusjärjestöt antavat niistä lausuntonsa. Neuvottelukunta tekee jakoesityksen, jonka Kotiseutuliiton hallitus sitten hyväksyy. Siitä lähtien kun ministeriö myöntää korjausavustuksen määrärahan, koko prosessi on kansalaisyhteiskunnan käsissä.

Korjausavustus on oikeastaan valtion siemenraha, joka mahdollistaa korjaukset. Korjaushankkeet vaativat aina myös omaa rahoitusta. Lisäksi hankkeisiin liittyy leimallisesti merkittävä talkootyön osuus. Seurantaloja ylläpitävät lähes poikkeuksessa seurojen vapaaehtoistoimijat.

Sunilan Pirtti on Kotkan Sunilassa sijaitseva seurantalo. Se rakennettiin alun perin palokunnantaloksi, mutta jäi sitten käyttämättömäksi ja rappeutui purkukuntoon. Urheiluseura Sunilan Sisu osti sen vuonna 2003 ja kunnosti tiloikseen. Kunnostusprojekti palkittiin Hyvän korjauksen palkinnolla 2022. Kuvat ennen ja jälkeen korjauksen: Lasse Mustonen ja Timo Vesterinen.

Harrastamisen, paikallisdemokratian ja yhdessä kasvamisen paikkoja

Seurantalot syntyivät aikanaan yhtä matkaa suomalaisen kansalaisyhteiskunnan kanssa 1800-luvun lopulta lähtien. Sitä mukaa kun paikallinen yhdistystoiminta vakiintui, järjestöt rakensivat omia talojaan. Vanhimmat säilyneet, seurantaloiksi rakennetut ovat 1880-luvulta, mutta sittemmin seurantaloksi on muutettu jopa 1700-luvulla rakennettu rakennus.

Seurantalot edustivat – ja edustavat edelleen – vahvasti alhaalta ylöspäin rakentuvaa kansalaisyhteiskuntaa. Talot tehtiin paikallisiksi monitoimitiloiksi. Niissä kokoustettiin, näyteltiin, urheiltiin, luettiin, runoiltiin, keskusteltiin, pidettiin kerhoja ja kaikkea muuta mahdollista yhteistä tekemistä.

Seurantalot olivat paikallisia kansalaisuuskouluja. Kuvaavaa on, että aikanaan niitä nimitettiin monesti edistysseuroiksi. Seurantaloilla toteutettiin vahvasti sivistyksen, itsekasvatuksen, yhteiskunnallisen aktiivisuuden, kansalaisuuskasvatuksen ja itsensä toteuttamisen ihanteita. Niissä opittiin yhdessä toimimista, argumentointia, puheiden pitämistä ja demokratiaa, jossa jokainen pääsi vaikuttamaan.

Ei ole mitenkään yllättävää, että monet kansanedustajat tai muut yhteiskunnan aktiivit saivat edistysseuroista korvaamattoman opin ja kipinän toiminnalleen.

Nykyään seurantaloja on toiminnassa noin 2500 – tarkkaa määrää ei tiedä kukaan. Suurin ryhmä ovat suomen- tai ruotsinkieliset nuorisoseurat, mutta mukana on myös työväentaloja, maamiesseurantaloja, raittiustaloja, kansantaloja, marttataloja, kotiseututaloja, urheiluseurantaloja, vapaapalokunnantaloja, marttataloja ja monia muita. Talot kattavat kansalaistoiminnan kentän laidasta laitaan.

Seurantaloyhteisöjen vanha aatteellinen pohja on haalistunut, ja käytännössä kaikki seurantalot ovat avoimia kaikenlaiseen kansalaistoimintaan. Se on myös korjausavustuksen edellytys. Toimintaympäristökin on muuttunut vahvasti: jos seurantalo oli ennen ainoa vaihtoehto yhteisölliseen toimintaan, nyt erilaiset mahdollisuudet kilpailevat vapaa-ajastamme. Älyruudut ja tekoäly kuljettavat meitä sellaisiin ulottuvuuksiin, jotka tuntuivat ennen mahdottomilta.

Silti seurantalot ovat edelleen eläviä – ja perin tarpeellisia. Ne tarjoavat alustan mitä moninaisimpaan paikallistoimintaan. Taloilla harrastaa viikoittain kymmeniätuhansia lapsia, nuoria, aikuisia ja senioreita – joka puolella Suomea. Eivätkä sitä paitsi tämän päivän rajattomat mahdollisuudet suinkaan ole kaikkialla rajattomat: noin puolet seurantaloista sijaitsee seuduilla, jossa ei ole muuta vapaaseen kansalaistoimintaan soveltuvaa tilaa.

Tämän päivän uutisia seuratessa en voi välttää ajatusta, että seurantalojen vanhalle sivistys- ja demokratiakasvatukselle olisi tilausta enemmänkin. Tänä vuonna vietetään sivistyksen teemavuotta, mutta otsikot täyttyvät vastakkainasetteluista ja valtakunnan vaikuttajienkin keskustelut menevät päällehuuteluksi – somekeskustelukulttuurista puhumattakaan.

Yhdessä tekemisen tapa on meiltä vähän hukassa, unohtunut tai unohdettu. Suunta on tuhoisa.

Osallisuuskeskusteluissa muistellaan joskus antiikin Kreikan demokratiaa. Siellä keskusteltiin, soviteltiin ja päätettiin paikallisesti. Seurantalot toteuttavat tätä samaa eurooppalaista ideaa, mutta vielä paremmin kuin antiikin maailmassa. Kaksituhatta vuotta sitten demokraattiseen järjestelmään osallistuminen oli harvojen etuoikeus, mutta tämän päivän seurantaloille mahtuvat kaikki.

Talkootyön voimaa Kerkkoon nuorisoseuralla Porvoossa. Kuva: Heli Pelkonen.

Korjausavustukset ovat yhteiskunnalle tehokas ja edullinen järjestelmä

Seurantaloja tarvitaan edelleen mitä suurimmassa määrin. Ja niin tarvitaan niiden toiminnan mahdollistavia korjausavustuksiakin. Tänä vuonna valtio kohdensi korjausavustuksiin erittäin suuren leikkauksen. Julkisen talouden tasapainotustarpeet ovat ymmärrettäviä, mutta toivottavasti leikkaukset jäävät seurantalojen osalta tähän.

Leikkausten kerrannaisvaikutukset ovat arvaamattoman suuret ja kohdistuvat suoraan paikallisen kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytyksiin. Siihen, että jokaisella olisi tulevaisuudessa oikeus harrastaa. Siihen, että myös harvaan asutuilla seuduilla olisi mahdollisuus yhteisölliseen toimintaan. Siihen, että joka puolella rakentuisimme yhteisöksi, joka ottaa kaikki mukaan. Siihen, että seurantaloja voitaisiin tulevaisuudessakin käyttää paikallisina turvallisuuskeskuksina mahdollisissa poikkeusoloissa (joita toivottavasti ei tule). Siihen, että ehkäisemme syrjäytymistä, turvattomuutta ja ulosjäämisestä johtuvia järjettömiä väkivallantekoja.

Suomen Nuorisoseurat tutki vastikään korjausavustuksen tarvetta. Vastauksissa korostettiin seurantalojen merkitystä seuran toiminnan ja koko yhteisön toiminnan mahdollistajana. Korjausavustusten kerrottiin mahdollistaneen talojen kehittämisen ja korjaamisen, kun taas ylläpidon kustannukset jäävät lähes aina seuran omilla varoilla katettavaksi. Vastausten mukaan seurantaloilla tarvitaan tietoa, apua ja tukea talojensa ylläpitämiseen, kehittämiseen ja peruskorjauksiin. Kansantalojen Liitto on tekemässä vastaavaa kyselyä.

Oulaisten nuorisoseuralla on näyttävä seurantalo Soihtula. Kuva: Tuomas Uusheimo.

Viesti on selvä. Vaikka perinteikkäät seurantalot ovat muuttuneet jo rakennusperinnöksi ja kulttuurihistorialliseksi arvokkaiksi kohteiksi, ne eivät ole mitään menneisyyden jäänteitä, vaan aktiivisia ja eläviä toimintakeskuksia. Ne elävät vahvasti tässä ajassa ja tarjoavat sellaista yhteistä toimintaa ja tekemistä, joka juuri siinä paikallisyhteisössä koetaan tärkeäksi.

Loppujen lopuksi seurantaloissa tai edes korjausavustuksissa ei ole kysymys seinistä. Talot ja niiden tapahtumat ovat yhteisön muistia ja historiaa. Toimintansa kautta ne ovat tämän päivän yhteisöllisiä solmukohtia.

Seurantalot ovat edelleen paikkoja, joissa tehdään tulevaisuutta. Yksi korjaushanke, yksi kokoontuminen ja yksi tapahtuma kerrallaan. Yhdessä.

15.6.2024
Teppo Ylitalo
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja Suomen Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja.
teppo.ylitalo at kotiseutuliitto.fi

Niin muuten, käypä äänestämässä seurantalojen korjausavustusjärjestelmä Europa Nostra -yleisöpalkinnon voittajaksi! Ohjeet löytyvät täältä.

Korjausavustusta ja sillä tehtävää työtä esitellään lyhyesti kulttuuriperintöpalkintoa varten tehdyllä videolla. Klikkaa itsesi neljän minuutin seurantaloretkelle!

C. L. Engel oli tekijänoikeusvaras ja syypää rakentamisen huonoon laatuun Suomessa

Carl Ludvig Engel on lähes kanonisoitu suomalaisen arkkitehtuurin historiassa. On häntä silti aikojen saatossa kritisoitukin. Yksi kritiikin esittäjistä oli Heikki Klemetti (1876–1953), joka arvosti talonpoikaisia kansanrakentajia.  Otsikon lauseen voisi hyvin kuvitella hänen lausumakseen tässä ajassa. Selvyyden vuoksi todettakoon, että otsikosta saisi hyvän tarinan, jonka faktat saattaisivat pilata.

Suomi pyrkii nykyajan puurakentamisen mallimaaksi. Paljonhan siinä on tekemistä, jos puuvuorattuja betonielementtejä on lupa kutsua puurakennuksiksi. Heikki Klemetin mielestä Suomi oli sitä kuitenkin jo 1700-luvulla ei pelkästään rakennetekniseltä kannalta vaan myös arkkitehtuurin puolella. Klemetti ei kuitenkaan arvostanut akateemisesti oppineita arkkitehteja vaan talonpoikaisia kansanrakentajia.

Klemetti kävi kansakoulua ensin pari vuotta Kuortaneella Rasinperän talossa, minkä jälkeen opiskelu jatkui Vaasan lyseossa. Hän asui Vaasassa tätinsä luona ja pääsi ylioppilaaksi lyseosta vuonna 1894. Klemetti valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1899 ja opiskeli lisäksi Helsingin orkesterikoulussa, Berliinin musiikkiakatemiassa ja Sternin konservatoriossa. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin 1923. Helsingin yliopisto vihki Klemetin filosofisen tiedekunnan kunniatohtoriksi vuonna 1936 ja teologian kunniatohtoriksi vuonna 1946.

Klemetti on laatinut myös yleisimmin lauletun suomennoksen Porilaisten marssille. Hänen vuoden 1918 sisällissodan innoittamana sepittämänsä laulu ”Vilppulan urhojen muistolle” saavutti aikanaan suoranaisen kulttimaineen Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntien ja lapuanliikkeen piirissä. Klemetti tunnettiin myös purevasanaisena musiikkikriitikkona. Musiikinhistoria oli toinen kirjallisen työn kohde. Peittelemätön kansallismielisyys leimasi Klemetin kynänkäyttöä. Muodollista pätevyyttä rakentamisen tai rakennustaiteen arvioimiseen Klemetillä ei ollut ja ehkäpä tietynlainen kriittisyys Suomen ulkopuolelta tulleisiin vaikutteisiin näkyy myös rakennuksia koskevissa teksteissä.

Niin tai näin, Klemetti oli työteliäs ja monipuolinen amatööri myös rakennustaidetta käsittelevien tekstien saralla. Kirjassa ”Kansan sana taiteessa” vuodelta 1948, Klemetin taipumus kohottaa suomalainen kansantaide ja sen juurevuus arvoon arvaamattomaan on selvästi nähtävissä mm. siinä, miten hän kirjoittaa Kuorikoskien kirkonrakentajasuvusta:

Ruotsi oli aikaisin valistunut maa. Siellä otettiin kansanmestarin pystymättöminä kiinni jo v. 1759, jolloin ensimmäinen asetus kaiken ”itseopitun” kieltämisestä annettiin. Suomi oli suuresti sivistymätön. Ymmärtämättömyydessään, itsepintaisuudessaan ei toteltu kuin murto-osaksi, niin että syntyi taiteellinen vaihe, joka on meille (suomalaisille) yhä suureksi kunniaksi. Saammepa sanoa, että suunnilleen 100 vuotta meni ennen kuin kansantaiteen suu kirkonrakennusalalla niin tukittiin, ettei sen ääntä enää paljon kuulunut. Kuorikoskien äänet viimeisinä. Olivat mestaripoikia! Minä en nyt tahdo sanoa mitä meidän yliarkkitehtimme, Rakennushallituksen intendentit, olivat heidän rinnallaan, mainitun hallituksen kaavakirjoista sen kyllä näkee, pari sanaa selitykseksi kuinka Kuorikosket saivat jotain syntymään, vaikka lupaa ei ollut.

Kuorikosket olivat itseoppineita rakennusmestareita neljässä sukupolvessa 140 vuoden toiminta-aikanaan. Mestari-kisälli-malli toimi perheen sisällä tuottaen laadukasta rakentamista, jota voimme ihailla vielä 2020-luvullakin.

Klemetti mainitsee, ettei lupaa aina ollut. Mitä tämä tarkoitti? Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Heikki Kuorikosken mestaroima Lapuan kirkko vuodelta 1827. Perimätiedon mukaan Intendenttitoimistolta tuli Engelin laatimat piirustukset, joiden Kuorikoski totesi olevan sudet. Hänen mielestään lapualaiset ansaitsivat kunnon kirkon eikä hän kehtaa tuollaista rakentaa. Kuorikoski tekikin mieleisensä kirkon, josta lapualaisetkin pitivät. Korjatut piirustukset lähetettiin takaisin Helsinkiin Intendenttitoimistoon (myöhemmin Rakennushallitus, Valtion kiinteistölaitos ja Senaatti-kiinteistöt), missä Engel pisti nimensä alle. Kirjalliset lähteet tukevat kertomusta, tosin maltillisemmin sanakääntein. Heikki Kuorikoski teki suurehkoja muutoksia myös Maksamaan (1824), Maalahden (1829) sekä Korsnäsin (1831) piirustuksiin. Vuonna 1822 valmistuneeseen Kruunupyyn kirkkoon Heikki lisäsi piirustuksista kokonaan puuttuneen lanternin ja Limingan kirkon lanterni poikkeaa piirustuksista.

Myös Heikin poika Jaakko poikkesi intendenttikonttorin toimittamista suunnitelmista Alajärven kirkon työmaalla 1836 sekä Saarijärvellä 1847. Vaasan lääninarkkitehti Carl Axel Setterberg totesi vuonna 1853 Jaakon rakentamassa Karstulan kirkossa vakavia puutteita mitä tulee piirustusten noudattamiseen. Jaakko Kuorikoski olikin jo vuonna 1846 ottanut muutoksista täyden vastuun ja luvannut pitäjäläisille menevänsä henkilökohtaisesti Helsinkiin pyytämään uutta – ilmeisesti suosiollisempaa – tarkastusta. Seurakuntalaisten asettumista Jaakon taakse kuvaa heidän lupauksensa tukea matkaa 12 hopeamarkalla.

Heikin toinen poika Erkki oli törmäyskurssilla Setterbergin kanssa Mustasaaren kirkon muutostöiden yhteydessä. Kaikki muut olivat tyytyväisiä lopputulokseen paitsi Setterberg, joka kommentoi myöhemmin närkästyneenä, että osasi Erkki sentään tehdä tarpeellisen määrä pylväitä niiden oikeille paikoilleen. Muu osa kirkosta oli lääninarkkitehdin mukaan tehty täysin piirustusten vastaisesti, eikä hän löytänyt toteutuksesta mitään kiitettävää. Mahtaako Setterbergin kyvykkyydestä kertoa mitään se, että nykyinen Vaasan kirkko on hänen suunnittelemansa ja sen torni piti purkaa ja rakentaa uudestaan jo ennen kirkon valmistumista, koska se ei kestänyt?

Ehkä edellä mainituissa tapahtumissa on havaittavissa myös jonkinlaista kapinointia keskusjohtoista suunnittelua kohtaan. Jo 1740–1770 lukujen kuluessa oli Ruotsissa organisoitu Yli-intendentinvirasto, jota vastaamaan autonomian ajan  alussa 1809 perustettiin edellä mainittu Intendenttikonttori. Ruotsin Yli-intendentin virasto valvoi kruunun kustannuksella tai muulla julkisella rahoituksella pystytettäviä rakennuksia. Näin ollen muun muassa kirkot sekä usein myös tapulit ja alttarilaitteet olivat juuri sellaisia kohteita, joiden piirustukset viraston tuli hyväksyä, muuttaa tai tehdä uudelleen. Vuoden 1776 kuninkaallisen asetuksen mukaan julkisia rakennuksia sai rakentaa puusta vain erillisestä anomuksesta. Ruotsin vallan aikana viraston tehtävä oli siis hyväksyä paikallisia suunnitelmia. Tämä jätti paikallisille mestareille paljon valtaa, joka ei vielä siirtynyt keskushallinnolle kuten kävi autonomian aikana.

Ruotsinvallan aikana suunnitelmat oli viime kädessä hyväksynyt kuningas. Autonomian aikana kuninkaan ratkaisuvalta siirtyi keisarille, joka delegoi sen Suomen senaatille ja sen talousosaston Intendenttiosastolle. Vielä 1810–1820-luvuilla senaatti noudatti ruotsinvallan aikaista käytäntöä liittämällä Intendenttikonttoriin meneviin seurakuntien anomuksiin nimenomaisen lausunnon, että suunnitelma on tehtävä ”seurakunnasta lähetetyn piirustuksen mukaisesti”. Suurin osa autonomisen Suomen kirkkosuunnitelmista alkoi kuitenkin olemaan paikallisten kansanrakentajamestarien sijaan koulutettujen arkkitehtien suunnittelemia.

Suomessa on useita kirkkorakennuksia, joiden suunnittelijaksi mainitaan Carl Ludvig Engel. Heikki Klemetti opponoi tätä vastaan vahvasti kirjassaan Suomalaisia kirkonrakentajia 1800-luvulla,( WSOY 1936): ”Sellainen kirjoittelu, että Engel yleensä olisi jokaisen kirkonpiirustuksen suunnittelija, jonka alla hänen nimensä on Intendenttikonttorin esimiehen ominaisuudessa hyväksyjänä, on luonnollisesti asiatonta jo sen vuoksi, että moinen työ kaiken sen ohella, mitä Engel on profaniarkkitehtuurin alalla samanaikaisesti luonut, olisi yksinkertaisesti mahdoton. ”

Klemetin kritiikki Engeliä kohtaan tihkuu ironisesti hänen kirjoituksissaan läpi: ”Yleisessä tietoisuudessahan Engel on sivistyselämämme merkkimies, joidenkin mielestä suurmies, niin että hänelle on suunniteltu muistopatsastakin. Jos jokinkaan soraääni on sekoittunut Engelin yhteiseen ylistykseen, se on silloin tullut ulkolaiselta taholta. Niinpä monien arvokkaiden julkaisujensa nojalla laajalti tunnetuksi tullut itävaltalainen kirkkoarkeologi Josef Strzykowsky kirjoittaa v. 1923 Hufvudstadsbladetin n:ssa 280 mm.: Tämä perusmuoto (kupurakennus) oli kumminkin valmis ennen kuin Engel venäläisenä valtionrakennusmestarina tuli Suomeen liitteröidäkseen tänne kreikkalaiset perusmuotonsa.”

Klemetti pitänee siis Engeliä lähinnä kopioijana, joka on yhtäältä toistanut yleiseurooppalaista arkkitehtuuria mutta jonka nimiin on toisaalta pantu suomalaisten kansanrakentajien kehittämiä ratkaisuja: ”Mitä Engeliin kirkkoarkkitehtina tulee, sillä alalla on ensiksikin hänen nimistään kokonaan tingittävä pois ns. pyörökeskiö, mm. Alavuden kirkko, joka kaikissa tietokirjoissa mainitaan hänen suunnittelemakseen. Alavuden kirkkoon, yhtä vähän kuin koko tyyppiin, ei Engelillä eikä edes hänen apulaisillaan ole mitään osaa. Se on alusta alkaen suomalaisten kansanrakentajain luoma. Toinen kirkontyyppi sitten, jota usein sanotaankin juuri Engel-kirkoksi, kuvuttu ristikeskiö, on myös tyyppinä kansanrakentajain alkukehitettä”.

Mitä tästä kaikesta sitten voi päätellä? Vetämällä mutkat suoriksi heikkiklemettimäisesti voisi ehkä väittää, että Engel ja Intendenttitoimisto ovat syypäitä suomalaisen rakentamisen nykyongelmiin. Keskusjohtoinen julkinen rakentaminen heikensi mestari-kisälli-järjestelmää, mikä johti ammattiylpeyden ja osaamisen arvostuksen laskuun. Jokin vaikutus lienee ollut silläkin, että kunnia annettiin ennemmin keskusjohdon virkamiehille, jotka pistivät nimensä papereihin, kuin heille, jotka työt tekivät. Vastuu ja kunnia lähtivät erkanemaan varsinaisesta rakennustyöstä. Tässä on helppo nähdä potentiaalia laatuongelmille.

Emme kuitenkaan voi sysätä tämän päivän ongelmia autonomian ajan hallinnolle. Vastuu on tässä ajassa. Heikki Klemetti oli innokas kansallisuusaatteen kannattaja. Lieneekö sekin vaikuttanut hänen arvioihinsa ulkomaalaistaustaista henkilöistä kuten Engelistä. Sitä emme ehkä tässä pysty arvioimaan. Sittemmin Helsingin yliopiston taidehistorian professori Ville Lukkarinen kirjoittaakin ”Kuorikosket – puukirkkojen mestarit” kirjassa, että Klemetti liioittelee kansan ”puhtaan” ja ”turmeltumattoman” taiteen ja akateemisen taiteen kuivakkuuden ja mielikuvituksettomuuden välistä vastakohtaisuutta.

Keitä sitten olivat nämä Kuorikosket, joiden ammattiylpeys kantoi yli keskushallinnon arkkitehtien? Kuorikosken kirkonrakentajasuku on rakennusalalle suuntautuneiden mestarien ja varsinaisten kirkonrakentajien lukumäärän mukaan ehdottomasti Suomen laajin. Neljässä sukupolvessa suvussa oli yhteensä 15 mestaria. Suvun juuret ovat talonpoikaiset mutta vain osaa voidaan kutsua talonpoikaisrakentajiksi. Talollisia olivat ensimmäisen polven kirkonrakentaja Matti Matinpoika (1741–1847) ja hänen poikansa Heikki (1772–1847) sekä tämän pojista Jaakko (1807–1880) poikineen.

Laaja on myös Kuorikoskien maantieteellinen toiminta-ala. Rakennusalan ammattilaisina he ovat toimineet Hangosta Utsjoelle; läntisin kirkonrakennustyömaa oli Korsnäsissä ja itäisin Sortavalassa. Eniten Kuorikosket rakensivat kuitenkin Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa.

Kaiken kaikkiaan Kuorikoskien arvioidaan pystyttäneen yhteensä yli 40 kirkkoa ja yli 20 kellotapulia, minkä lisäksi he tekivät erisuuruisia korjaustöitä lähes 30 kirkossa ja yli 20 tapulissa. Muita kuin kirkollisia rakennuksia Kuorikosken suvun mestarit pystyttivät neljättä kymmentä: siltoja, myllyjä, tehdaslaitoksia jne. Kuorikoskia tutkineen Risto Känsälän mukaan kaikkia heidän tekemisiään tuskin tunnetaan.

Osaan Kuorikosken suvun rakennustöistä voi tutustua vuoden 2024 aikana Lapualla ja Kaustisella. Lapualla Kosolan talossa on 8.5 –20.6. esillä kuvia ja piirustuksia Kuorikoskien töistä. Sadan metrin päässä joen toisella puolen Kosolan talon ikkunoista näkyy Heikki Kuorikosken rakentama Lapuan tuomiokirkko. Aineisto on ollut esillä aiemmin kerran vuonna 1998. Osa aineistosta on Lapualla esillä digitoituna kuvaesityksenä. Näyttelyssä on esillä myös 1800-luvun puutyökaluja, jollaisia myös Kuorikoskien aikana on käytetty. Näyttelyyn on vapaa pääsy. Lapualta näyttely siirtyy juhannuksen jälkeen Kaustisen kansantaiteen keskukseen.

6.5.2024
Jari Vesanen
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen, diplomi-insinööri ja talonpoikaisen rakentamisen harrastaja

Lähteet:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Klemetti
Känsälä R., Lukkarinen V., Träskelin R.: Kuorikosket – Puukirkkojen mestarit, Keskipohjanmaa säätiö, 1998
Klemetti H.: Suomalaisia kirkonrakentajia 1800-luvulla, WSOY, 1936

Kuva: Limingan kirkko