news

C. L. Engel oli tekijänoikeusvaras ja syypää rakentamisen huonoon laatuun Suomessa

Carl Ludvig Engel on lähes kanonisoitu suomalaisen arkkitehtuurin historiassa. On häntä silti aikojen saatossa kritisoitukin. Yksi kritiikin esittäjistä oli Heikki Klemetti (1876–1953), joka arvosti talonpoikaisia kansanrakentajia.  Otsikon lauseen voisi hyvin kuvitella hänen lausumakseen tässä ajassa. Selvyyden vuoksi todettakoon, että otsikosta saisi hyvän tarinan, jonka faktat saattaisivat pilata.

Suomi pyrkii nykyajan puurakentamisen mallimaaksi. Paljonhan siinä on tekemistä, jos puuvuorattuja betonielementtejä on lupa kutsua puurakennuksiksi. Heikki Klemetin mielestä Suomi oli sitä kuitenkin jo 1700-luvulla ei pelkästään rakennetekniseltä kannalta vaan myös arkkitehtuurin puolella. Klemetti ei kuitenkaan arvostanut akateemisesti oppineita arkkitehteja vaan talonpoikaisia kansanrakentajia.

Klemetti kävi kansakoulua ensin pari vuotta Kuortaneella Rasinperän talossa, minkä jälkeen opiskelu jatkui Vaasan lyseossa. Hän asui Vaasassa tätinsä luona ja pääsi ylioppilaaksi lyseosta vuonna 1894. Klemetti valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1899 ja opiskeli lisäksi Helsingin orkesterikoulussa, Berliinin musiikkiakatemiassa ja Sternin konservatoriossa. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin 1923. Helsingin yliopisto vihki Klemetin filosofisen tiedekunnan kunniatohtoriksi vuonna 1936 ja teologian kunniatohtoriksi vuonna 1946.

Klemetti on laatinut myös yleisimmin lauletun suomennoksen Porilaisten marssille. Hänen vuoden 1918 sisällissodan innoittamana sepittämänsä laulu ”Vilppulan urhojen muistolle” saavutti aikanaan suoranaisen kulttimaineen Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntien ja lapuanliikkeen piirissä. Klemetti tunnettiin myös purevasanaisena musiikkikriitikkona. Musiikinhistoria oli toinen kirjallisen työn kohde. Peittelemätön kansallismielisyys leimasi Klemetin kynänkäyttöä. Muodollista pätevyyttä rakentamisen tai rakennustaiteen arvioimiseen Klemetillä ei ollut ja ehkäpä tietynlainen kriittisyys Suomen ulkopuolelta tulleisiin vaikutteisiin näkyy myös rakennuksia koskevissa teksteissä.

Niin tai näin, Klemetti oli työteliäs ja monipuolinen amatööri myös rakennustaidetta käsittelevien tekstien saralla. Kirjassa ”Kansan sana taiteessa” vuodelta 1948, Klemetin taipumus kohottaa suomalainen kansantaide ja sen juurevuus arvoon arvaamattomaan on selvästi nähtävissä mm. siinä, miten hän kirjoittaa Kuorikoskien kirkonrakentajasuvusta:

Ruotsi oli aikaisin valistunut maa. Siellä otettiin kansanmestarin pystymättöminä kiinni jo v. 1759, jolloin ensimmäinen asetus kaiken ”itseopitun” kieltämisestä annettiin. Suomi oli suuresti sivistymätön. Ymmärtämättömyydessään, itsepintaisuudessaan ei toteltu kuin murto-osaksi, niin että syntyi taiteellinen vaihe, joka on meille (suomalaisille) yhä suureksi kunniaksi. Saammepa sanoa, että suunnilleen 100 vuotta meni ennen kuin kansantaiteen suu kirkonrakennusalalla niin tukittiin, ettei sen ääntä enää paljon kuulunut. Kuorikoskien äänet viimeisinä. Olivat mestaripoikia! Minä en nyt tahdo sanoa mitä meidän yliarkkitehtimme, Rakennushallituksen intendentit, olivat heidän rinnallaan, mainitun hallituksen kaavakirjoista sen kyllä näkee, pari sanaa selitykseksi kuinka Kuorikosket saivat jotain syntymään, vaikka lupaa ei ollut.

Kuorikosket olivat itseoppineita rakennusmestareita neljässä sukupolvessa 140 vuoden toiminta-aikanaan. Mestari-kisälli-malli toimi perheen sisällä tuottaen laadukasta rakentamista, jota voimme ihailla vielä 2020-luvullakin.

Klemetti mainitsee, ettei lupaa aina ollut. Mitä tämä tarkoitti? Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Heikki Kuorikosken mestaroima Lapuan kirkko vuodelta 1827. Perimätiedon mukaan Intendenttitoimistolta tuli Engelin laatimat piirustukset, joiden Kuorikoski totesi olevan sudet. Hänen mielestään lapualaiset ansaitsivat kunnon kirkon eikä hän kehtaa tuollaista rakentaa. Kuorikoski tekikin mieleisensä kirkon, josta lapualaisetkin pitivät. Korjatut piirustukset lähetettiin takaisin Helsinkiin Intendenttitoimistoon (myöhemmin Rakennushallitus, Valtion kiinteistölaitos ja Senaatti-kiinteistöt), missä Engel pisti nimensä alle. Kirjalliset lähteet tukevat kertomusta, tosin maltillisemmin sanakääntein. Heikki Kuorikoski teki suurehkoja muutoksia myös Maksamaan (1824), Maalahden (1829) sekä Korsnäsin (1831) piirustuksiin. Vuonna 1822 valmistuneeseen Kruunupyyn kirkkoon Heikki lisäsi piirustuksista kokonaan puuttuneen lanternin ja Limingan kirkon lanterni poikkeaa piirustuksista.

Myös Heikin poika Jaakko poikkesi intendenttikonttorin toimittamista suunnitelmista Alajärven kirkon työmaalla 1836 sekä Saarijärvellä 1847. Vaasan lääninarkkitehti Carl Axel Setterberg totesi vuonna 1853 Jaakon rakentamassa Karstulan kirkossa vakavia puutteita mitä tulee piirustusten noudattamiseen. Jaakko Kuorikoski olikin jo vuonna 1846 ottanut muutoksista täyden vastuun ja luvannut pitäjäläisille menevänsä henkilökohtaisesti Helsinkiin pyytämään uutta – ilmeisesti suosiollisempaa – tarkastusta. Seurakuntalaisten asettumista Jaakon taakse kuvaa heidän lupauksensa tukea matkaa 12 hopeamarkalla.

Heikin toinen poika Erkki oli törmäyskurssilla Setterbergin kanssa Mustasaaren kirkon muutostöiden yhteydessä. Kaikki muut olivat tyytyväisiä lopputulokseen paitsi Setterberg, joka kommentoi myöhemmin närkästyneenä, että osasi Erkki sentään tehdä tarpeellisen määrä pylväitä niiden oikeille paikoilleen. Muu osa kirkosta oli lääninarkkitehdin mukaan tehty täysin piirustusten vastaisesti, eikä hän löytänyt toteutuksesta mitään kiitettävää. Mahtaako Setterbergin kyvykkyydestä kertoa mitään se, että nykyinen Vaasan kirkko on hänen suunnittelemansa ja sen torni piti purkaa ja rakentaa uudestaan jo ennen kirkon valmistumista, koska se ei kestänyt?

Ehkä edellä mainituissa tapahtumissa on havaittavissa myös jonkinlaista kapinointia keskusjohtoista suunnittelua kohtaan. Jo 1740–1770 lukujen kuluessa oli Ruotsissa organisoitu Yli-intendentinvirasto, jota vastaamaan autonomian ajan  alussa 1809 perustettiin edellä mainittu Intendenttikonttori. Ruotsin Yli-intendentin virasto valvoi kruunun kustannuksella tai muulla julkisella rahoituksella pystytettäviä rakennuksia. Näin ollen muun muassa kirkot sekä usein myös tapulit ja alttarilaitteet olivat juuri sellaisia kohteita, joiden piirustukset viraston tuli hyväksyä, muuttaa tai tehdä uudelleen. Vuoden 1776 kuninkaallisen asetuksen mukaan julkisia rakennuksia sai rakentaa puusta vain erillisestä anomuksesta. Ruotsin vallan aikana viraston tehtävä oli siis hyväksyä paikallisia suunnitelmia. Tämä jätti paikallisille mestareille paljon valtaa, joka ei vielä siirtynyt keskushallinnolle kuten kävi autonomian aikana.

Ruotsinvallan aikana suunnitelmat oli viime kädessä hyväksynyt kuningas. Autonomian aikana kuninkaan ratkaisuvalta siirtyi keisarille, joka delegoi sen Suomen senaatille ja sen talousosaston Intendenttiosastolle. Vielä 1810–1820-luvuilla senaatti noudatti ruotsinvallan aikaista käytäntöä liittämällä Intendenttikonttoriin meneviin seurakuntien anomuksiin nimenomaisen lausunnon, että suunnitelma on tehtävä ”seurakunnasta lähetetyn piirustuksen mukaisesti”. Suurin osa autonomisen Suomen kirkkosuunnitelmista alkoi kuitenkin olemaan paikallisten kansanrakentajamestarien sijaan koulutettujen arkkitehtien suunnittelemia.

Suomessa on useita kirkkorakennuksia, joiden suunnittelijaksi mainitaan Carl Ludvig Engel. Heikki Klemetti opponoi tätä vastaan vahvasti kirjassaan Suomalaisia kirkonrakentajia 1800-luvulla,( WSOY 1936): ”Sellainen kirjoittelu, että Engel yleensä olisi jokaisen kirkonpiirustuksen suunnittelija, jonka alla hänen nimensä on Intendenttikonttorin esimiehen ominaisuudessa hyväksyjänä, on luonnollisesti asiatonta jo sen vuoksi, että moinen työ kaiken sen ohella, mitä Engel on profaniarkkitehtuurin alalla samanaikaisesti luonut, olisi yksinkertaisesti mahdoton. ”

Klemetin kritiikki Engeliä kohtaan tihkuu ironisesti hänen kirjoituksissaan läpi: ”Yleisessä tietoisuudessahan Engel on sivistyselämämme merkkimies, joidenkin mielestä suurmies, niin että hänelle on suunniteltu muistopatsastakin. Jos jokinkaan soraääni on sekoittunut Engelin yhteiseen ylistykseen, se on silloin tullut ulkolaiselta taholta. Niinpä monien arvokkaiden julkaisujensa nojalla laajalti tunnetuksi tullut itävaltalainen kirkkoarkeologi Josef Strzykowsky kirjoittaa v. 1923 Hufvudstadsbladetin n:ssa 280 mm.: Tämä perusmuoto (kupurakennus) oli kumminkin valmis ennen kuin Engel venäläisenä valtionrakennusmestarina tuli Suomeen liitteröidäkseen tänne kreikkalaiset perusmuotonsa.”

Klemetti pitänee siis Engeliä lähinnä kopioijana, joka on yhtäältä toistanut yleiseurooppalaista arkkitehtuuria mutta jonka nimiin on toisaalta pantu suomalaisten kansanrakentajien kehittämiä ratkaisuja: ”Mitä Engeliin kirkkoarkkitehtina tulee, sillä alalla on ensiksikin hänen nimistään kokonaan tingittävä pois ns. pyörökeskiö, mm. Alavuden kirkko, joka kaikissa tietokirjoissa mainitaan hänen suunnittelemakseen. Alavuden kirkkoon, yhtä vähän kuin koko tyyppiin, ei Engelillä eikä edes hänen apulaisillaan ole mitään osaa. Se on alusta alkaen suomalaisten kansanrakentajain luoma. Toinen kirkontyyppi sitten, jota usein sanotaankin juuri Engel-kirkoksi, kuvuttu ristikeskiö, on myös tyyppinä kansanrakentajain alkukehitettä”.

Mitä tästä kaikesta sitten voi päätellä? Vetämällä mutkat suoriksi heikkiklemettimäisesti voisi ehkä väittää, että Engel ja Intendenttitoimisto ovat syypäitä suomalaisen rakentamisen nykyongelmiin. Keskusjohtoinen julkinen rakentaminen heikensi mestari-kisälli-järjestelmää, mikä johti ammattiylpeyden ja osaamisen arvostuksen laskuun. Jokin vaikutus lienee ollut silläkin, että kunnia annettiin ennemmin keskusjohdon virkamiehille, jotka pistivät nimensä papereihin, kuin heille, jotka työt tekivät. Vastuu ja kunnia lähtivät erkanemaan varsinaisesta rakennustyöstä. Tässä on helppo nähdä potentiaalia laatuongelmille.

Emme kuitenkaan voi sysätä tämän päivän ongelmia autonomian ajan hallinnolle. Vastuu on tässä ajassa. Heikki Klemetti oli innokas kansallisuusaatteen kannattaja. Lieneekö sekin vaikuttanut hänen arvioihinsa ulkomaalaistaustaista henkilöistä kuten Engelistä. Sitä emme ehkä tässä pysty arvioimaan. Sittemmin Helsingin yliopiston taidehistorian professori Ville Lukkarinen kirjoittaakin ”Kuorikosket – puukirkkojen mestarit” kirjassa, että Klemetti liioittelee kansan ”puhtaan” ja ”turmeltumattoman” taiteen ja akateemisen taiteen kuivakkuuden ja mielikuvituksettomuuden välistä vastakohtaisuutta.

Keitä sitten olivat nämä Kuorikosket, joiden ammattiylpeys kantoi yli keskushallinnon arkkitehtien? Kuorikosken kirkonrakentajasuku on rakennusalalle suuntautuneiden mestarien ja varsinaisten kirkonrakentajien lukumäärän mukaan ehdottomasti Suomen laajin. Neljässä sukupolvessa suvussa oli yhteensä 15 mestaria. Suvun juuret ovat talonpoikaiset mutta vain osaa voidaan kutsua talonpoikaisrakentajiksi. Talollisia olivat ensimmäisen polven kirkonrakentaja Matti Matinpoika (1741–1847) ja hänen poikansa Heikki (1772–1847) sekä tämän pojista Jaakko (1807–1880) poikineen.

Laaja on myös Kuorikoskien maantieteellinen toiminta-ala. Rakennusalan ammattilaisina he ovat toimineet Hangosta Utsjoelle; läntisin kirkonrakennustyömaa oli Korsnäsissä ja itäisin Sortavalassa. Eniten Kuorikosket rakensivat kuitenkin Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa.

Kaiken kaikkiaan Kuorikoskien arvioidaan pystyttäneen yhteensä yli 40 kirkkoa ja yli 20 kellotapulia, minkä lisäksi he tekivät erisuuruisia korjaustöitä lähes 30 kirkossa ja yli 20 tapulissa. Muita kuin kirkollisia rakennuksia Kuorikosken suvun mestarit pystyttivät neljättä kymmentä: siltoja, myllyjä, tehdaslaitoksia jne. Kuorikoskia tutkineen Risto Känsälän mukaan kaikkia heidän tekemisiään tuskin tunnetaan.

Osaan Kuorikosken suvun rakennustöistä voi tutustua vuoden 2024 aikana Lapualla ja Kaustisella. Lapualla Kosolan talossa on 8.5 –20.6. esillä kuvia ja piirustuksia Kuorikoskien töistä. Sadan metrin päässä joen toisella puolen Kosolan talon ikkunoista näkyy Heikki Kuorikosken rakentama Lapuan tuomiokirkko. Aineisto on ollut esillä aiemmin kerran vuonna 1998. Osa aineistosta on Lapualla esillä digitoituna kuvaesityksenä. Näyttelyssä on esillä myös 1800-luvun puutyökaluja, jollaisia myös Kuorikoskien aikana on käytetty. Näyttelyyn on vapaa pääsy. Lapualta näyttely siirtyy juhannuksen jälkeen Kaustisen kansantaiteen keskukseen.

6.5.2024
Jari Vesanen
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen, diplomi-insinööri ja talonpoikaisen rakentamisen harrastaja

Lähteet:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Klemetti
Känsälä R., Lukkarinen V., Träskelin R.: Kuorikosket – Puukirkkojen mestarit, Keskipohjanmaa säätiö, 1998
Klemetti H.: Suomalaisia kirkonrakentajia 1800-luvulla, WSOY, 1936

Kuva: Limingan kirkko

Ruokaa luonnon kanssa 

Ruoka koskettaa meitä kaikkia – joka päivä ja monta kertaa. Ruuan saatavuuden jatkumiseksi meidän tulee turvata luonnon toiminnot, jotka ovat perusta ruokajärjestelmälle.

Viime kesäkuussa julkistettiin pohjoismaiset ravitsemussuositukset, jotka ohjaavat syömään terveellisesti. Parhaillaan Suomessa valmistellaan kansallisia suosituksia. Kansallisia suosituksia tarvitaan, koska ihmiset ja kulttuurit ovat erilaisia.

Tietyt vaatimukset kuitenkin ohjaavat kaikkia: tarvitsemme kuituja, hyviä rasvoja, vitamiineja, aminohappoja – ravintoaineita ja energiaa oikeassa suhteessa. Myös luonnolla ja sen toiminnoilla on omat lainalaisuutensa ja myös erityistarpeensa eri puolilla maapalloa, jossa maaperä- ja ilmasto-olot vaihtelevat.

Ruokajärjestelmä on enemmän kuin ruoka

Systeeminen muutos on kestävän kehityksen edellytys – myös ruoka-alalla. Tällöin luonnon, ruuantuotannon ja ravitsemuksen näkökulmia käsitellään yhdessä ja niin, että keskinäisriippuvuudet tunnistetaan. Tätä tarkoitetaan ruokajärjestelmällä: kyse on laajemmasta kokonaisuudesta kuin ihmisravitsemuksesta. Ihmisen terveyden lisäksi otetaan huomioon luonnon terveys, jossa oleellista on maaperän, kasvien ja eläinten hyvinvointi sekä luonnonvarojen kestävä käyttö.

Muuttuvassa ilmastossa kuivuus uhkaa yhä laajempia alueita, mikä rajoittaa ruuantuotantoa. Toisaalla rankkasateet lisäävät eroosiota ja heikentävät merten ja sisävesien terveyttä. Viljelymenetelmien on sopeuduttava paikallisiin oloihin.

Kestävä ruokajärjestelmä sisältää ekologisen kestävyyden lisäksi sosiaalisen kestävyyden ja oikeudenmukaisuuden kokemuksen. Oikeudenmukaisuuteen liittyy myös taloudellinen kestävyys: kaikilla tulisi olla varaa ravitsevaan ruokaan mutta samalla ruuantuotannon tulee olla kannattava elinkeino viljelijöille, joita ilman ruokaa ei ole.

Ilman tervettä luontoa ei ole tervettä ihmistä

Ihmisen hyvinvointi ponnistaa luonnon hyvinvoinnista, planetaarisesta terveydestä. Kun ihminen tyydyttää omia perustarpeitaan eli huolehtii riittävästä ravinnosta, vedestä, lämmöstä ja suojasta, on samalla huolehdittava luonnon toimintaedellytyksistä. Luonto ei saa väsyä.

Luonnonvarojen kestävä käyttö ruokajärjestelmässä tarkoittaa saumatonta yhteistyötä luonnon tarjoamien ekosysteemipalvelujen ylläpitämiseksi ja edistämiseksi. Kasvien kasvun eli fotosynteesin lisäksi kyseessä ovat ravinteiden, hiilen ja veden kierrot, pölytyspalvelut sekä maisema.

Ruuantuotanto ja maanviljelys monipuolistavat luontoa kulttuurimaisemaksi, jota pidetään yhtenä ekosysteemipalveluna ja osoittavat konkreettisesti luonnon ja ihmisen yhteistyön tuloksen.

Planetaarisesta paikalliseen

Kuten ihmisillä, eri alueiden luonnollakin on omat erityispiirteensä. Luonnon erityispiirteet ovat paikaan sidottuja, koska ilmasto ja maaperä ovat erilaisia eri alueilla. Kestävä ruokajärjestelmä tunnistaa paikallisen luonnon kantokyvyn rajat ja hyödyntää alueellisia vahvuuksia.

Suomessa valttina on runsaat vesivarat. Myös pieni peltopinta-ala (7 %), suuri metsäala (75 %) sekä järvisyys (10 % Suomen pinta-alasta) tekevät Suomesta ainutlaatuisen pohjoisten olojen maatalousmaan.

Siksi emme voi arvioida ympäristökestävyyttämme globaaleilla mittareilla, joissa ei tunnisteta tuotanto-olojen ominaispiirteitä tai kehitystä. Esimerkiksi Suomessa nurmipohjaisella ja eläinten hyvinvointia edistävällä maidontuotannolla on puolta pienemmät kasvihuonepäästöt kuin globaalisti.

Maapallolla on erilaisia ilmastovyöhykkeitä. Meidän ilmastovyöhykkeemme eli ns. boreaalisen vyöhykkeen sisällä on edelleen eri kasvuvyöhykkeitä ja maalajeja. Suomen maaperä on nuori, vasta jääkauden aikana syntynyt. Kolmasosasta maapinta-alaa syntyi suota, joka on kasvihuonekaasujen vuoksi haaste mutta myös vahvuus orgaanisten maalajien vesi- ja typpivarojen vuoksi.

Luonnon pelisäännöt ja maaperän terveys

Vaikka luonto on erilaista eri puolilla planeettaa, kestävässä ruokajärjestelmässä on tietyt pelisäännöt luonnollakin. Ruuantuotanto perustuu maahan, maan viljelyyn, joten maan terveys on oleellista säilyttää.

Hyvällä ihmisen ja luonnon yhteistyöllä maaperän hyvinvointia voidaan edistää lisäämällä peltojen monimuotoisuutta eri kasvilajeilla, viljelykasvien vuosittaisilla vaihteluilla sekä viljellen monivuotisia ja syväjuurisia kasveja.

Kuten ihmiset, myös kasvit tarvitsevat ravinteensa. Ravinnelähteenä lanta edistää maaperän pieneliötoimintaa, joten kotieläintalous on osa kestävää ruokajärjestelmää ja ravinteiden kierrätystä.

Kestävä ruokajärjestelmä syntyy vuorovaikutuksessa     

Ruokajärjestelmän kestävyyden edistäminen koostuu useista toisistaan riippuvista tekijöistä, joita Sitran työpaperi ”Miten Suomeen rakennetaan kestävä ruokajärjestelmä? ” avaa.

Ruokajärjestelmän kestävyys ponnistaa tuottavasta maaperästä, jossa ihmisen toiminta mahtuu luonnon kantokyvyn rajoihin. Askelmerkit jatkuvat taloudelliseen kannattavuuteen ja kuluttajien tietoisuuden ja tiedon lisäämiseen. Työpaperi myös alleviivaa yhteisöllisyyttä ja osallisuutta jokapäiväiseen perustarpeeseemme. Ruoka luo luontaisen yhteyden eri toimijoille.

On aika rakentaa siltoja ja yhteistä ymmärrystä ruokajärjestelmän moninaisten siilojen välille. Siinä elinvoimainen maaseutu ja talonpoikaiskulttuuri ovat keskeisellä sijalla.

15.1.2024
Liisa Pietola
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja Sitran kestävyysratkaisujen johtava asiantuntija.

Haltia ja tonttu

Mitä me tiedämme haltioista ja tontuista? Miksi tonttu on iskostunut osaksi joulun mytologista maailmaa?

Muinaisessa suomalaisessa kulttuurissa jokaisella puulla, lähteellä, koskella ja kukkulalla oli oma suojelushenkensä: juuri sen paikan haltia. Esimerkiksi puuta kirveellä kaadettaessa pyydettiin ensin puun haltialta lupaa kaataa puu. Vastaava käsitys on yleinen monissa kulttuureissa. Vieläkin arkkitehdit puhuvat vakavissaan ”paikan hengestä”, genius loci, joka pitää ottaa huomioon uutta rakennusta suunniteltaessa. Erityisesti Islannissa ja Japanissa tällainen tietoisuus on vahvaa.

Suomen kielessä haltia on mytologinen olento, joka suojelee taloa, pihamaata tai peltoja tai muuta sellaista vastaavaa. Koska sanan katsotaan olevan germaanista perua – ilmeisesti siis pronssikautisen kulttuurikompleksin osana Gotlannin suunnasta omaksuttu – oikea kirjoitusmuoto on juuri tämä jii:tön muoto. Kansanomainen selitys talon haltialle oli se, että paikan ensimmäisestä asukkaasta tuli kuoltuaan paikan haltia. Haltia suojeli taloa, esimerkiksi herätti väen tulipalon sattuessa. Haltia edusti ”vanhimpana” tai ”vanhasena” suvun esi-isiä ja suvun jatkuvuutta.

Haltialle uhrattiin joko pihapuun (kunniapuun, pitämyspuun) juurelle tai sukutalon käyttämälle kuppikivelle. On esimerkiksi tarina Kihniön-Peräseinäjoen suunnalta siitä, että talon renki halusi osoittaa, ettei haltioihin usko ja ulosti talon kuppikivelle. Haltia suuttui – ja seuraavana päivänä talo paloi.

Jos pohdimme ilmiön modernimpaa selitystä, voisi fenomenologi koettaa selostaa, että haltia tarkoittaa minkä tahansa asian puhdasta alkuilmiötä. Sen huomioon ottava ja  sen ymmärtävä ihminen tekee oikeita ratkaisuja ja tuo asia menestyy.

Haltijan jii:llinen muoto haltija on kokonaan eri asia. Haltija on se, jolla on jotakin hallinnassa: osake, omaisuus, vuokrattu laite. Haltija on elävä, oikeustoimikelpoinen toimija. Talon haltia ja haltija sijoittuvat  tyystin eri osiin kulttuuriamme.

Entä sitten tonttu? Suomen kielen tonttu on saatu ruotsien kielen tomte –sanasta, joka tarkoittaa sekä  (1) tonttia (erillistä, riidattomasti omistettua maapalaa) (2) tonttua eli alun perin harmaanuttuista, nopeasti liikkuvaa talon suojelushenkeä. Jos tästä näkee, että alun perin haltia ja tonttu ovat sama asia. Ilmiö on omaksuttu Suomeen kaksi kertaa.

Merikarvialla on säilynyt muutama tonttukivi. Ne ovat keskellä peltoa olevia pellonhaltijakiviä. Niillä oli ruha eli vartalo ja pää eli pyöreä pääkivi. Ne olivat pellon voimaa ajatellen ”napakiviä”, jotka suojelivat kasvun tapahtumaa. Epäilemättä ne olivat myös omistuksen merkki: pelto kuului jollekulle viljelijälle, jollekulle suvulle.

Lempäälää koskee sanonta: ”Seisoo kuin tonttu Lempäälän risteyksessä”.  Ilmaisu tarkoittaa liikkumatonta, suu auki jähmettynyttä ihmistä. Sanonnan tarkoittama risteys on ollut kolmen tien yhtymäkohta nykyisen Lempäälän kirkon edustalla. Siinä olisi siis joskus ollut tonttukivi. Tätä samaa tarkoittaa nykyihminenkin moittiessaan ajattelematonta lähimmäistä lauseella: ”Senkin tonttu”.

Tontut eli talon esi-isät kuuluivat alkujaan syysjuhla kekrin hahmoihin siinä kuin kekripukkikin. Heille piti kattaa erikseen ruokaa tai viedä ruokaa pihakuusen juurelle. Kun joulu siirtyi kristillisen kalenterin määrittämänä talvipäivän seisauksen kohtaan, irtaantuivat tontut ja pukki kekristä ja siirtyivät jouluun. Näin syntyivät tuntemamme punanuttuiset tontut ja joulupukki.

Kun laulussa sanotaan tonttujen asuvana ”sillan alla” on kyse tuhannen vuoden takaisesta talonpoikaistuvasta: puolet lattiaa oli paljaalla maalla, puolet oli permannosta oli ”siltaa”eli kirveellä veistettyjä lankkulattiaa. Siellä lattian alla ne tontut asuivat.

Tonttuja oli vain lämmitettävissä rakennuksissa. Talojen lisäksi saunassa, riihellä, pajassa. Lämmitettävä rakennus rapsahteli puun reagoidessa vaihtuviin lämpötiloihin. Se oli yksi lisätodiste tonttu-oletettujen olemassaolosta.

17.11.2023
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija

Säätiö palkitsee vuosittain parhaita talonpoikaiskulttuuria käsitteleviä opinnäytteitä. Marika Kurkisen Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun Kestävän rakentamisen ja muotoilun opinnäytetyö Vanhat hirsirakennukset kiertoon: liiketoimintaa palvelumuotoilun keinoin. sai kunniamaininnan kilpailussa.

Kierrätetty puu pelottaa mutta myös kiinnostaa

Pohjoisella havupuu vyöhykkeellä hirsirakentaminen on tuttu juttu, johon Suomen rakennushistoriakin pohjautuu. Suurin osa rakennuskannastamme koostuu puurakenteisista
rakennuksista, jotka yleensä sijaitsevat maaseudulla. Kuitenkin maaseutuelinkeinojen ja elintapojen muutoksen myötä on monen vanhan rakennuksen kohtalona ollut jäädä tyhjilleen ilman
käyttötarkoitusta.

Hirsirakennuksen kiertotalous

Rakentamisen kiertotaloudessa materiaalien ja tuotteiden halutaan pysyvän kierrossa niin että niiden arvo säilyy. Siksi näiden tyhjilleen jääneiden rakennusten puutavaraakin voitaisiin vielä
hyödyntää, sillä tulisihan luonnonvaroja käyttää tehokkaasti ja kestävästi. Purettavuutensa ansiosta hirsirakennus on kiertotalouden edelläkävijä, se mihin tänä päivänä pyritään tietoisesti uusia
rakennuksia suunnitellessa. Vaikka hirsirakennuksen rakenteet ovat purettavissa on niiden kiinnitys kuitenkin luja ja kestävä. Ensisijaisesti rakennuksia tulisi käyttää niiden omilla sijainneillaan, mutta
mikäli se ei ole mahdollista on toissijaisena vaihtoehtona rakennuksen siirto uuteen paikkaan tai käyttötarkoitukseen. Rakennusten puutavaraakin voidaan hyödyntää uusiokäyttöön, kunnes vasta
viimeisenä se kierrätetään tai hyödynnetään energiana. Alhaalla kuvassa on havainnollistettu rakennuksen säilyminen kaskadimallina.

Puutavaran kiertotalous kuitenkin kohtaa monenlaisia haasteita. Kierrätettyyn raaka-aineeseen suhtaudutaan varauksella peläten muun muassa laho- ja hyönteisvaurioita. Toisaalta joillekin
patinoitunut puu on haluttava ominaisuus. Uusikäytön kasvun haasteena ovat myös erilaiset lupakäytännöt ja sääntelyn tuomat rajoitteet, tuotteistus ja jätemääritelmä. Vaihtelu kierrätettyjen
raaka-aineiden saatavuudessa ja laadussa tuo lisähaasteita yhdessä saavutettavuuden kanssa.

Hirsirakennuksista liiketoimintaa?

Rakentamisen kiertotalouden liiketoiminnassa ja vähähiilisen rakentamisen saralla tarvitaan monialaista osaamista. Opinnäytetyöni käsitteli käyttämättömäksi jääneiden hirsirakennusten
kiertotaloutta, sekä hirsien ja purkupuutavaran uudelleenkäytön mahdollisuuksia sekä kuluttajien että ammattikunnan näkökulmasta. Ammattikunnalle suunnatut kysely- haastattelututkimukset
osoittivat, että hirsiyrittäjät näkivät alan realistisena liiketoimintana omine haasteineen. Arkkitehtien ja suunnittelijoiden esteettinen näkemys ja arkkitehtoniset arvot puolestaan yhdistyivät
lainsäädännön ja saatavuuden haasteisiin. Kiinnostusta kierrätettyyn puutavaraan kuitenkin on niin kuluttajilla kuin alan yrittäjilläkin. Hirsirakennusten kiertoon saaminen kaipaa kuitenkin
jatkotutkimusta kaupallisen mallin kehittämiseksi.

Perinnerakentamisen tulevaisuus ja kehitys

Perinnerakentamisala tarvitsee osaajia myös tulevaisuudessa. Ne ihmiset, jotka haluavat säilyttää ja kunnostaa vanhoja hirsirakennuksia edesauttavat myös Suomen rakennusperinnön säilymistä.
Kulttuurihistoriallisten ja rakennusperinnöllisten arvojen lisäksi rakennukset kertovat paljon aikansa rakennustaidosta sekä rakennusajan ihanteista. Perinnerakentamiselle tulisi luoda lisäarvoa ja
kenties tukea sitä omana rakentamisalanaan, sillä vanhoihin rakennuksiin tehtäviä remontteja tai korjauksia ei voida toteuttaa samoilla periaatteilla kuin uusien kohdalla. Lisäksi voidaan tuoda esiin
vanhojen hirsirakennusten hiilijalanjälkivaikutus, sillä puun hiilen sitomiskyky yhdistettynä muuntojoustavuuteen ja pitkään elinkaareen, tuo vanhat hirsirakennukset
hiilineutraaliustavoitteiden keskiöön. Vanhoja rakennuksia ja rakennusosia hyödyntämällä voidaan tänä päivänä luoda omaleimaisia tiloja, palveluja tai tuotteita mikä lisää niiden kiinnostavuutta ja
vetovoimaa.

12.9.2023
Marika Kurkinen

Kuvassa on havainnollistettu rakennuksen säilyminen kaskadimallina. Kuva: Marika Kurkinen

Tulia ja taikoja – keskikesän pesäpäivät

Aurinkovuoden taitekohdat ovat vakiintuneet juhlien ja rituaalien ajankohdiksi jo varhain Euroopan pohjoisosissa, missä erot vuodenaikojen välillä ovat suuria. Kesän valoisinta yötä on juhlittu tekemällä taikoja ja tulkitsemalla erilaisia enteitä, polttamalla tulia sekä juhlimalla aamuun asti. Kansanomainen nimitys juhannusviikon vuoden pisimmille päiville oli pesäpäivät. Aurinko saavutti silloin pesänsä ja kääntyi sen jälkeen loppuvuodeksi rengin puolelle ja joulusta jälleen isännän puolelle.

Kristillinen kirkkovuosi on ottanut sijan esikristillisten juhlien tilalla ja vaikuttanut myös juhlien nimistöön. Suomessa juhannus keskikesän juhlan nimenä juontaa juurensa keskiajalle, jolloin kesäkuun 24. päivää alettiin Johannes Kastajan mukaan kutsua Johanneksen päiväksi. Hänen syntymänsä ajoitettiin kuusi kuukautta ennen Jeesuksen syntymää kristinuskon varhaisina vuosina 400-luvulla. Ei ole sattumaa, että molemmat syntymäpäivät sijoittuvat vuoden taitekohtiin. Ruotsinkielisillä alueilla on puolestaan käytetty aurinkovuoden kiertoon pohjaavaa nimitystä midsommar. Lounaismurteissa juhannusta onkin nimitetty siihen pohjaavilla suomenkielisillä nimityksillä, kuten mittumaarja ja mettumaari.

Vanhassa talonpoikaiskulttuurissa juhannuksen viettoon valmistauduttiin samoilla toimilla kuin muihinkin vuotuisjuhliin. Tupa siivottiin perusteellisesti, leivottiin ja valmistettiin juhla-ateria, jonka nauttimisen jälkeen saunottiin tuoreen koivuvihdan kanssa. Luonnon ollessa kukkeimmillaan, koristeltiin koti tuoksuvin kukin ja lehvin. Ovien pieliin nostettiin juhannuskoivut, jotka ovat edelleen säilyneet juhannuksen keskeisinä koristeina mökeillä ja kaupunkien juhannusjuhlissa.

Esikristilliset kasvumagian rituaalit ja paimenjuhlien perinteet näkyivät keskikesän vietossa. Karjan sarviin ripustettin kaisloista punottuja, lehmänkielillä eli kieloilla koristeltuja liutoja tai kukkaseppeleitä. Tuvan lattian lehväkoristelulla edistettiin hyvää rehuvuotta. Koristeissa uskottiin olevan hedelmällistä voimaa. Ne korjattiin juhannuksen jälkeen talteen ja syötettiin myöhemmin ensiksi poikivalle lehmälle. Karjan tärkeys näkyi myös juhlaruuissa. Pohjanmaalla keitettiin juhannusjuustoa ja Savon lehmisavuilla maitovelliä.

Aattoillan tärkeimpään ohjelmaan kuului kokkojuhla lauluineen, tansseineen ja enteineen. Kokon polttaminen on vanhastaan kuulunut juhannuksen viettoon Itä- ja Pohjois-Suomessa, ja myös kokko-sana on itäsuomalaista alkuperää. Länsi-Suomessa valkeat roihusivat keväällä pääsisäisen ja helluntain aikoihin. Kokkojuhla oli kylä- tai talokohtainen tilaisuus. Monella kylällä oli vakituinen kokkokallio tai -mäki, jonne suunnattiin pyhävaatteissa juhannussaunan jälkeen. Alkuillasta sytytettiin pieniä odottelukokkoja ja keskiyöllä oli mahtavan ukonkokon vuoro, jonka rakentaminen oli aloitettu jo hyvissä ajoin ennen juhannusta. Kokon kipinöistä, savusta ja tukiriukujen palamisesta voitiin lukea enteitä pimenevään loppuvuoteen.

Lyhyt juhannusyö oli maagista aikaa, jolloin saniainen kukki, aaveet liitelivät ja siniset virvatulet paloivat. Juhannusyönä oli ainutlaatuinen tilaisuus tehdä rakkauteen ja rikkauteen liittyviä taikoja. Tulevan puolison ennustamiseksi etsittiin hänen kasvojaan kaivon pinnasta, kerättiin kukkakimppu pieluksen alle puolison uneen ilmestymisen takaamiseksi ja etsiydyttiin tien risteyksiin keskiyöllä. Sananjalan kukan ja siitä syntyvän siemenen löytäminen toi vaurautta ja aarnivalkea johdatti aarrearkun äärelle. Sininen liekki syntyi haltioiden polttaessa hometta ja ruostetta pois raha-aarteistaan.

Keskiyöllä saattoi kaivon vesi muuttua viinaksi. Ja vaikkei muuttunutkaan, niin alkoholia nautittiin siitä huolimatta, sillä näin toimimalla edistettiin kylvön onnistumista ja viljan kasvua. Mikael Agricola mainitsee juhannuksen aikaan sijoittuneesta Ukon vakkojen juomisesta, ja Karjalassa juhannusta kutsuttiinkin Ukon juhlaksi vielä 1800-luvulla.

Juhannusviikko oli hyvää aikaa nauristen, lanttujen, kaalien ja tupakantaimenten kylvölle. Maagisella juhannuskasteella oli suotuisia ominaisuuksia kasvien tulevalle kasvulle. Juhannuskaste teki hyvää myös iholle, se hävitti pisamat eli teerenpilkut ja hoiti ihosairauksia. Lemmentaikoihinkin juhannuskaste oli otollista. Tytön tuli kieriskellä ilman vaatteita toivomansa sulhasen talon ruispellossa keskiyöllä niin, että kaste tarttui ihoon. Näin toimimalla lempi nousi myös poikaan. Nuorten miehet puolestaan vaeltelivat juhannusyönä ojia pitkin ruispellon reunassa toivoen näkevänsä tulevan morsiamensa haamun ilmestyvän silmiensä eteen.

Keskikesän ihmeellisenä yönä hedelmällisyys oli voimakkaimmillaan ja mahdoton tuli mahdolliseksi. Luonto eli tärkeää vaihekautta, jolloin sen voimat olivat liikkeellä poikkeukselliseen tapaan. Taikojen avulla ihmisillä oli mahdollista päästä osaksi näistä maagisista voimista. Edelleen kesäpäivänseisauksen aikoihin vietettävä juhannus on luonnon kasvuvoiman, ilon ja leikkimielien ennustamisen juhla, jossa eri aikakausien perinteet elävät vahvana. Juhannus on myös näkyvä osa elävää kulttuuriperintöämme, joka on listattu Unescon aineettoman kulttuuriperinnön kansalliseen Elävän perinnön wikiluetteloon.

22.6.2023
Anna Rauhala
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja kansatieteen tutkija Helsingin yliopistossa

Lähteet:
Juhannuksen vietto. https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Juhannuksen_vietto
Karjalainen, Sirpa 1995: Juhlan aika. Suomalaista vuotuisjuhlaperinnettä. (2. painos). Werner Söderström Osakeyhtiö: Helsinki.
Korhonen, Teppo 1979: Juhannus. Teoksessa Juhlakirja. Suomalaiset merkkipäivät. Toimittanut Urpo Vento. Kalevlaseuran vuosikirja 59. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.
Vilkuna, Kustaa 2001. Vuotuinen ajantieto (7. painos). Otava: Helsinki.