Tulia ja taikoja – keskikesän pesäpäivät

Aurinkovuoden taitekohdat ovat vakiintuneet juhlien ja rituaalien ajankohdiksi jo varhain Euroopan pohjoisosissa, missä erot vuodenaikojen välillä ovat suuria. Kesän valoisinta yötä on juhlittu tekemällä taikoja ja tulkitsemalla erilaisia enteitä, polttamalla tulia sekä juhlimalla aamuun asti. Kansanomainen nimitys juhannusviikon vuoden pisimmille päiville oli pesäpäivät. Aurinko saavutti silloin pesänsä ja kääntyi sen jälkeen loppuvuodeksi rengin puolelle ja joulusta jälleen isännän puolelle.

Kristillinen kirkkovuosi on ottanut sijan esikristillisten juhlien tilalla ja vaikuttanut myös juhlien nimistöön. Suomessa juhannus keskikesän juhlan nimenä juontaa juurensa keskiajalle, jolloin kesäkuun 24. päivää alettiin Johannes Kastajan mukaan kutsua Johanneksen päiväksi. Hänen syntymänsä ajoitettiin kuusi kuukautta ennen Jeesuksen syntymää kristinuskon varhaisina vuosina 400-luvulla. Ei ole sattumaa, että molemmat syntymäpäivät sijoittuvat vuoden taitekohtiin. Ruotsinkielisillä alueilla on puolestaan käytetty aurinkovuoden kiertoon pohjaavaa nimitystä midsommar. Lounaismurteissa juhannusta onkin nimitetty siihen pohjaavilla suomenkielisillä nimityksillä, kuten mittumaarja ja mettumaari.

Vanhassa talonpoikaiskulttuurissa juhannuksen viettoon valmistauduttiin samoilla toimilla kuin muihinkin vuotuisjuhliin. Tupa siivottiin perusteellisesti, leivottiin ja valmistettiin juhla-ateria, jonka nauttimisen jälkeen saunottiin tuoreen koivuvihdan kanssa. Luonnon ollessa kukkeimmillaan, koristeltiin koti tuoksuvin kukin ja lehvin. Ovien pieliin nostettiin juhannuskoivut, jotka ovat edelleen säilyneet juhannuksen keskeisinä koristeina mökeillä ja kaupunkien juhannusjuhlissa.

Esikristilliset kasvumagian rituaalit ja paimenjuhlien perinteet näkyivät keskikesän vietossa. Karjan sarviin ripustettin kaisloista punottuja, lehmänkielillä eli kieloilla koristeltuja liutoja tai kukkaseppeleitä. Tuvan lattian lehväkoristelulla edistettiin hyvää rehuvuotta. Koristeissa uskottiin olevan hedelmällistä voimaa. Ne korjattiin juhannuksen jälkeen talteen ja syötettiin myöhemmin ensiksi poikivalle lehmälle. Karjan tärkeys näkyi myös juhlaruuissa. Pohjanmaalla keitettiin juhannusjuustoa ja Savon lehmisavuilla maitovelliä.

Aattoillan tärkeimpään ohjelmaan kuului kokkojuhla lauluineen, tansseineen ja enteineen. Kokon polttaminen on vanhastaan kuulunut juhannuksen viettoon Itä- ja Pohjois-Suomessa, ja myös kokko-sana on itäsuomalaista alkuperää. Länsi-Suomessa valkeat roihusivat keväällä pääsisäisen ja helluntain aikoihin. Kokkojuhla oli kylä- tai talokohtainen tilaisuus. Monella kylällä oli vakituinen kokkokallio tai -mäki, jonne suunnattiin pyhävaatteissa juhannussaunan jälkeen. Alkuillasta sytytettiin pieniä odottelukokkoja ja keskiyöllä oli mahtavan ukonkokon vuoro, jonka rakentaminen oli aloitettu jo hyvissä ajoin ennen juhannusta. Kokon kipinöistä, savusta ja tukiriukujen palamisesta voitiin lukea enteitä pimenevään loppuvuoteen.

Lyhyt juhannusyö oli maagista aikaa, jolloin saniainen kukki, aaveet liitelivät ja siniset virvatulet paloivat. Juhannusyönä oli ainutlaatuinen tilaisuus tehdä rakkauteen ja rikkauteen liittyviä taikoja. Tulevan puolison ennustamiseksi etsittiin hänen kasvojaan kaivon pinnasta, kerättiin kukkakimppu pieluksen alle puolison uneen ilmestymisen takaamiseksi ja etsiydyttiin tien risteyksiin keskiyöllä. Sananjalan kukan ja siitä syntyvän siemenen löytäminen toi vaurautta ja aarnivalkea johdatti aarrearkun äärelle. Sininen liekki syntyi haltioiden polttaessa hometta ja ruostetta pois raha-aarteistaan.

Keskiyöllä saattoi kaivon vesi muuttua viinaksi. Ja vaikkei muuttunutkaan, niin alkoholia nautittiin siitä huolimatta, sillä näin toimimalla edistettiin kylvön onnistumista ja viljan kasvua. Mikael Agricola mainitsee juhannuksen aikaan sijoittuneesta Ukon vakkojen juomisesta, ja Karjalassa juhannusta kutsuttiinkin Ukon juhlaksi vielä 1800-luvulla.

Juhannusviikko oli hyvää aikaa nauristen, lanttujen, kaalien ja tupakantaimenten kylvölle. Maagisella juhannuskasteella oli suotuisia ominaisuuksia kasvien tulevalle kasvulle. Juhannuskaste teki hyvää myös iholle, se hävitti pisamat eli teerenpilkut ja hoiti ihosairauksia. Lemmentaikoihinkin juhannuskaste oli otollista. Tytön tuli kieriskellä ilman vaatteita toivomansa sulhasen talon ruispellossa keskiyöllä niin, että kaste tarttui ihoon. Näin toimimalla lempi nousi myös poikaan. Nuorten miehet puolestaan vaeltelivat juhannusyönä ojia pitkin ruispellon reunassa toivoen näkevänsä tulevan morsiamensa haamun ilmestyvän silmiensä eteen.

Keskikesän ihmeellisenä yönä hedelmällisyys oli voimakkaimmillaan ja mahdoton tuli mahdolliseksi. Luonto eli tärkeää vaihekautta, jolloin sen voimat olivat liikkeellä poikkeukselliseen tapaan. Taikojen avulla ihmisillä oli mahdollista päästä osaksi näistä maagisista voimista. Edelleen kesäpäivänseisauksen aikoihin vietettävä juhannus on luonnon kasvuvoiman, ilon ja leikkimielien ennustamisen juhla, jossa eri aikakausien perinteet elävät vahvana. Juhannus on myös näkyvä osa elävää kulttuuriperintöämme, joka on listattu Unescon aineettoman kulttuuriperinnön kansalliseen Elävän perinnön wikiluetteloon.

22.6.2023
Anna Rauhala
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen ja kansatieteen tutkija Helsingin yliopistossa

Lähteet:
Juhannuksen vietto. https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Juhannuksen_vietto
Karjalainen, Sirpa 1995: Juhlan aika. Suomalaista vuotuisjuhlaperinnettä. (2. painos). Werner Söderström Osakeyhtiö: Helsinki.
Korhonen, Teppo 1979: Juhannus. Teoksessa Juhlakirja. Suomalaiset merkkipäivät. Toimittanut Urpo Vento. Kalevlaseuran vuosikirja 59. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.
Vilkuna, Kustaa 2001. Vuotuinen ajantieto (7. painos). Otava: Helsinki.