news

Vihreän siirtymän sosiaalinen ja ekologinen hyväksyttävyys jää vihreän siirtymän varjoon

Kestävässä kehityksen tavoitteissa (Agenda2030) on sisällä ympäristöllinen, taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys. Ympäristöllinen ulottuvuus sisältää ekologian ja kulttuuriset arvot, jotka korostuvat maankäytössä ja rakentamisessa. On aika kysyä, mitä haluamme yhteiskuntana säilyttää uuden tieltä, esimerkiksi vihreän siirtymän rakentamisessa sähkö- ja ratalinjoineen. Onko sosiaalinen ja ekologinen kestävyys mukana harkinnassa?

Vihreän siirtymän hyväksyttävyyden varmistamiseksi on aiheellista pohtia kenen mailla ja kenen elinkeinon edellytyksillä käytämme kaavoitus- ja suunnittelukynää. Kyseessä on oikeudenmukaisuus maanomistajia kohtaan, sosiaalinen hyväksyttävyys. Maankäytössä on aina mukana myös ekologinen kestävyys.  Siksi vihreän siirtymän ekologinen kestävyys tulee punnita laaja-alaisesti, niin ristiriitaiselta kuin se vihreän siirtymän kontekstissa ehkä ensin kuulostaakin. Kun hyväksyttävyyttä pohtii luonnon toimintojen perspektiivistä, harkinta on relevantti. Luonnon toiminnot kun kannattelevat ihmisten hyvinvointia – meistä jokainen elää luonnosta. Kyse ei ole vain luonnontilaisista maista vaan myös pelloista ja metsistä, joiden kanssa ihminen tekee yhteistyötä perustarpeidensa tyydyttämiseksi.

Siksi vihreän siirtymän sosiaalisen ja ekologisen hyväksyttävyyden kysymykset ovat valvottaneet viime aikoina monia. Tuntuu, että vihreän siirtymän nimissä voidaan vetää vetyputkilinjauksia läpi kulttuurimaiseman ja keskeltä satoja vuosia vanhojen peltojen. Peltojen, joiden herkkä ekologia on oleellinen kestävän ruoantuotannon ja huoltovarmuuden varmistamisessa. Maaperään hiiltä sitova ja eroosiokestävä, ilmastonmuutokseen sopeutuva peltoekosysteemi ei kehity muutamassa vuodessa vaan on arvokas monien sukupolvien yhteistyön ja maanomistamisen tulos. Omistamisen, joka on vaatinut investointeja ja ylisukupolvista elämäntapaa.

Ikiaikaisilla pelloilla on kulttuuriarvonsa lisäksi myös ekologinen arvo, jotka mitataan ekosysteemipalveluina. Parhaimmillaan ihmisen ja luonnon yhteistyö vahvistaa ekosysteemipalveluja, joita EU:n maaperämissio kuvaa seuraavasti:

1. Turvallisen ja ravitsevan ruuan tuottaminen
2. Ravinteiden kierrätys
3. Hiilen varastointi ja kierrätys, joka tukee ilmastonmuutoksen hillitsemistä ja siihen sopeutumista
4. Toimia elinympäristönä lajirikkaudelle
5. Vedenpuhdistus ja vedenkierron säätely kuivuutta ja tulvia vastaan
6. Maiseman ja kulttuuriperinnön tukija

Linjojen rakentamista pelloille, jotka tarjoavat näitä elintärkeitä toimintoja ihmiskunnalle ja ovat osa kulttuuriperintöämme, on harkittava monesta näkökulmasta. Jotta harkinta kattaisi kaikki kestävyyden ulottuvuudet, maankäytön suunnitteluun tulisi sisällyttää tilinpito, johon lasketaan materiaalikustannusten ja rakennustyön lisäksi myös luonnon toiminnot eli ekosysteemipalvelut ja niiden muutokset suhteessa muiden muassa ruokaturvaan.

Sitra julkaisi 2024 ehdotuksen ekosysteemitilinpidosta ja tukee uuden tilinpitotiedon hyödyntämistä Suomessa, jotta tietoa luonnosta ja sen tuottamista hyödyistä saataisiin paremmin päätöksenteon tueksi. Mittaristo ekosysteemipalveluille kaipaa kehitystyötä.

Ekosysteemitilinpidossa tulisi tiedostaa se miten vihreän siirtymän linjaratkaisut muuttavat itse ekosysteemipalveluja ja miten ne vaikuttavat ilmastonmuutokseen varautumiseen, jossa oleellista on vesienhallinta.  Esimerkiksi peltojen ojitusten rikkominen vihreän siirtymän kaivuutöissä käy kalliiksi ruokaturvalle ja vesienhoidolle, kun pelloille kertyy vesilätäköitä ja vesitalouden ongelmat kiihdyttävät eroosiota. Kaivuussa rikkoutuvien putkistojen korjaus on käytännössä mahdotonta savialueen vilja-Suomessa, jossa peltojen toimivuus perustuu 10 metrin välein kaivettuihin salaojiin. Suomessa ojituksen korjausvelka on jo nyt miljardiluokkaa, eikä meillä ole varaa rikkoa toimivia putkia. Vaikka suorat kustannukset korvattaisiinkin, kyse on myös epäsuorista kustannuksista ja luonnonvara-alalla toimivien yritysten elinvoimasta. Kyse on economic displacement -käsitteestä.

Siksi vihreän siirtymän toimeenpanossa on tartuttava kokonaiskuvaan ja laskettava mitä eri rakentamisvaihtoehdot vievät luonnontoiminnoilta, ilmastonmuutokseen sopeutumiselta ja ruokaturvalta kulttuurimaisemineen.

20.1.2026
Liisa Pietola
Vanhempi neuvonantaja, Ennakointi
Sitra

Talonpoikaiskulttuurisäätiön kunniakilpiraadin pitkäaikainen jäsen, arkkitehti Pertti Toivari, on jättänyt tehtävänsä raadissa. Säätiö ja kilpiraati esittävät hänelle sydämelliset kiitokset monien vuosien työstä talonpoikaiskulttuurin hyväksi.

Pertti Toivarille luovutettiin säätiön kolkutin muistoksi kilpiraadissa vietetystä ajasta kahvitilaisuuden yhteydessä 22. lokakuuta 2025.

Toivari on ollut mukana kirjoittamassa useita maataloja ja maaseudun rakennusperintöä käsitteleviä julkaisuja. Näihin kuuluu myös säätiön vuonna 2005 julkaisema Maaseudun rakennusperintö – huomisen vahvuus (toim. Sanna Schildt).

Kunniakilpitoiminnan pitkä historia

Kunniakilvet ovat osa säätiön toimintaa jo sen perustamisvuodesta 1938 lähtien. Vuonna 1939 ehdittiin myöntää jonkin verran kuparista pakotettuja, Yrjö Laine-Juvan suunnittelemia kilpiä, mutta sodan vuoksi toiminta keskeytyi.

1940-luvun lopulla kilpien jakamista ryhdyttiin suunnittelemaan uudelleen, ja vuonna 1950 toiminta käynnistyi uudella tavalla, kun Theodor Schalin muovaili kilven mallin kuparipellistä puristettavaksi. Antti Ranta-Knuuttila kirjoitti vuonna 1968 teoksessa Talonpoikaiskulttuuria kolme vuosikymmentä (s. 20):

“Kunniakilpien hankkiminen on ollut yleensä kotiseutuyhdistysten ja asianharrastajien oman aktiivisuuden varassa, kun taas Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto (sihteeri Väinö Tuomaala), Keski-Pohjanmaan maakuntaliitto (toiminnanjohtaja Eino Isohanni) ja Hämeessä museoneuvoja Altti Havas ovat aktiivisesti osallistuneet niiden levittämiseen. Säätiössä hakemusten käsittely on ollut professori Toivo Vuorelan ja sihteerin tehtävänä.”

Varsinaista kilpiraatia ei tuolloin vielä ollut nykyisessä muodossaan.

1980-luvulla säätiö uudisti kilven myöntöperusteet, jotka tulivat voimaan vuonna 1983. Samoihin aikoihin muodostettiin myös nykyisen kaltainen kilpiraati. Vuonna 1985 Erik Bruun suunnitteli käytössä olevan pronssikilven.

Raadin työ ja periaatteet

Kilpiraadin jäsenillä on asiantuntemusta muun muassa rakennushistoriasta, arkkitehtuurista ja etnologiasta. Ensimmäisessä raadissa oli seitsemän jäsentä, ja nykyisessä neljä – uusi jäsen on parhaillaan tulossa mukaan.

Raadin työn ydinperiaate on aina ollut sama: talonpoikaiskulttuurin säilyttäminen rakennuskannan kautta tuleville sukupolville. Kukin jäsen arvioi hakemukset oman erityisosaamisensa pohjalta.

Raadin jäsenet löytyvät eri puolilta maata, ja jokaisella on oman lähiseutunsa ainutlaatuista paikallistietoa. Tätä arvostetaan raadin työssä, sillä paikallistuntemus tuo hakemusten arviointiin arvokkaita näkökulmia eri alueiden rakennusperinteestä. Hakemuksen käsittely kestää yleensä noin kaksi kuukautta.

Kunniakilvet Suomessa

Kunniakilpiä on myönnetty vuosikymmenten aikana noin 700 kappaletta eri puolille Suomea. Ranta-Knuuttilan vuoden 1968 historiikin mukaan 1950–60-luvuilla myöntämisessä oli vahva alueellinen keskittymä: noin kolme neljäsosaa kaikista kilvistä sijoittui Länsi-Suomen lääniin, erityisesti Etelä-Pohjanmaalle.

24.11.2025
Josefine Storholm
Kunniakilpiraadin sihteeri

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinnearkisto on aarreaitta, johon on 1800-luvulta alkaen kerätty tietoja perinteen eri lajeista. Arkistoaineistoa on runsaasti esimerkiksi vuoden mittaan vietetyistä juhlista ja merkkipäivistä, kuten kekristä. Tuhansien arkistokorttien, joista jokaisessa on yksi kekriin liittyvä tiedonmuru eri puolilta Suomea, joukossa on paljon myös kekriin kuuluvia tulevaisuuden enteitä ja taikoja. Monet niistä liittyvät karjan hyvinvointiin ja viljan kasvun varmistamiseen, mutta joukossa on enteitä yllättävistäkin aiheista. Koko perheen nykyaikaan sovellettuja kekrienteitä on tänä vuonna kerätty MLL:n Leikkipankkiin sekä kekrisivustolle, mutta tässä valikoima enteitä aikuisempaan makuun kekrinvieton iloksi, olkaa hyvät!

Sinustako keyrhönttämö?

Kekri on sadonkorjuujuhla, jolloin taloissa pantiin pöytään parasta – ja runsaasti. Ruokaa tuli riittää niin omalle väelle kuin kaikille taloon sattuville vieraillekin, muuten meni onni talosta. Kekripäivänä herättiin jo aamuyöstä ruokaa laittamaan ja syömään. Iisalmella keyriaamuna piti kolme kertaa uuni lämmitä ja kolmasti syödä ennen päivän tuloa(Iisalmi 1908). Sulkavalla pantiin paremmaksi: siellä köyrinä oli ennen päivän nousua syötävä seitsemän kertaa ja käytävä kylässä (Sulkava 1939). Kuopion seudulla köyrinä täytyi syödä yhdeksän kertaa, jotta ei sitten vuoden varrella söisi liikaa (Kuopio 1936). Vielä kovempi homma oli sääminkiläisillä: Keuriaamuna oli syötävä 12 kertaa ennen päivän valkenemista (Sääminki 1937).

Tupa piti kekrinä panna aikaisin lämpiämään. Usean toisinnon mukaan köyrinä piti niin aikaisin tupa lämmittää, ettei harakat näe savua – käypä ohje myös pörssisähkön käyttäjile. Kaikki vieraat, jotka kekrinä kävivät, piti kutsua syömään. Keyrhönttämöksi sanottiin sitä, joka ensinnä sattu tulemaan keyrinä talloon (Sääminki 1938).

Terveysvinkki Sulkavalta: Köyrinä ei saanut syödä potattia, ettei tule kesällä paiseita (Sulkava 1939). Juvalla sama vaikutus oli myös lanttujen syönnillä. Ruokavalintoja voi pohtia myös tältä pohjalta: Mitä marraskuulla haistaa, sitä koko vuoden maistaa (Honkajoki 1937).

Myös juomaa kului kekrijuhlissa runsaasti. Nilsiällä tiedettiin, että jos on viinaton kööri, on leivätön joulu. Jos kasvattaa ruista, on isäntä kuitenkin vaikean paikan edessä – uskoako pielavetisiä vai karttulalaisia?

Köyrinä jos on isäntä humalassa, tulee lakovuosi (Pielavesi 1936).

Ja toisaalta:

Ennen kuin yhteen aikaan on ollunna tapa että isännät ollunna köyrinä humalassa on siinnäi ollunna taikana se että ruis kasvaa seuraavana kesänä pyörteihin eikä mäne lakoon. Pyörteihin kasvanut ruis terävempee sen takia se on isännät köyrinä juoneet ja röpötelleet. (Karttula 1936)

On huomattava, että emännistä ei perimätieto rukiin suhteen kerro mitään. Joten kippis, ja eikun syömään!

Omat ja naapureiden salatut elämät

Jos ei kekrinä ole omaa isäntää tai emäntää, ja sellaisen toivoisi löytävänsä, voi kokeilla tehdä kotitöitä uudella tavalla. Nilsiästä vinkataan, että jos kekrin aattoiltana puita kantaessa puut sattuvat parittain, niin kantaja saa miehen vuoden kuluessa. Sulhasensa voi myös nähdä esimerkiksi silloin, kun köyrinä lakaisee tuvan lattian seitsemän kertaa perään, niin seitsemännellä keralla se tulla veerkahtaa ovesta (Pielavesi 1936). Notkeammat voivat testata myös puolison katsontaa nurmeslaisittain: Kun kekriä  vasten yöllä lakasee riihen perään päin ja sitte katsoo jalkainsa välitse ovea kohde, niin näkee sulhasensa (morsiamensa) (Nurmes 1891).

Jos omia asioita enemmän kiinnostavat naapureiden ihmissuhdekiemurat, siihenkin tunnettiin konsti eri puolilla Suomea. Yksityiskohdat vaihtelevat, mutta juoni on pääpiirteissään sama: tupa lakaistaan ovelta peränurkkaan päin. Rikat kerätään talteen ja heitetään ulos takaikkunasta. Rikkojen päällä kuunnellaan eri suuntiin: kuuluuko naapurista enteellistä ilonpitoa, lapsen itkua, kellonsoittoa, peräti arkun lautojen höyläämistä? Jos viestit tulevaisuudesta eivät kuulu kunnolla, rikat voi viedä kolmen tien risteykseen tai virran keskelle paremman yhteyden toivossa.

Miltä näyttää ensi vuoden sää?

Yksi tärkeimmistä kekrin aikaan ennustettavista asioista oli tietenkin tulevan vuoden sää, jolla oli ratkaiseva rooli toimeentulon turvaamisessa. Onneksi kekrin aikaan osuvan jakoajan eli aurinko- ja kuukalenterin tasauksen säistä saatin varmaa tietoa tulevista säistä. Seuraavan vuoden ilmoja voi ennustaa jakoajan mukaan. Jakoaika alkaa Pyhäinmiestenpäivästä ja kestää kaksitoista päivää kuten vuodesa on kuukausia. Sellainen on ilma vastaavalla kuukauella vuodesta mitä jakoaikana on. (Ähtäri 1935) Olisiko tässä myös selitys sille, miksi marraskuita tuntuu olevan vuodessa useampia?

Seuraavan vuoden säähän vaikuttaa myös nopeus – kannattaa siis harjoitella kaiken varalta esimerkiksi hevosen satulointia. Jos Pyhämiesten ja Martin välissä aurinko paistaa sen verran, että kerkiää hevosen satuloimaan, niin tulee hyvä vuosi. (Uusikirkko 1917) Jos pyhäinmiestenpäivän ja jouluaaton välillä on niin paljo kirkasta, että saa hevosen valjastettua, tulee kaunis kesä. (Pori Ulvila 1936) Jos aurinko paistaa kolmena pivänä ennen pyhäinmiestenpäivää niin kauva, että trakuuna kerkee hevoses satuloittemaan, ni tulee kuiva vuasi. (Noormarkku 1889)

Lyhyemmän aikavälin ennusteen voi tehdä lehmänlannasta. Usealla paikkakunnalla tiedettiin, että jos lehmänpaska jäätyy ennen Mikonpäivää niin kovaan jäähän, että se kestää miehen päällä seistä, höyryää se köyrin aikaan. (Virtasalmi 1936) Tämä on testattu konsti: kerääjä oli kirjoittanut arkistokorttiin lisätiedon: ” Huom. Ennustus toteentui tänä vuonna 1936.”

Kurkkaa kuppiin

Seuraavan vuoden tapahtumia saattoi ennustaa kekrinä esimerkiksi kuppeja katsomalla. Myrskylästä on vuodelta 1904 kerätty seuraavat ohjeet:

Jos pyhäinpäivän iltana panee 9 lajii kuppien alle esim. tuhkapussin, joka merkitsee köyhyyttä, punaista lankaa, joka merkitsee iloa, mustaa, joka merkitsee surua, sormus, joka merkitsee kihlausta, pienen puutikun, joka on olevinaan arkku, se merkitsee kuolemaa, avaimen, joka merkitsee emännyttä, leipää, joka merkitsee rikkautta. Kupariraha merkitsee kunniaa, tytti merkitsee lasta. Sitten toinen muuttaa nämä esineet toisen näkemättä ja sitte saap se toinen tulla nostamaan. Sitte toinen taas muuttaa siks ku toinen on nostannu kolme kertaa. Mitä hän on saanut näillä kolmella kerralla tulee hänelle tapahtumaan. (Myrskylä 1904)

Sitten vaan ennustamaan! Muista kuitenkin, että olet aikuinen ja voit vaikuttaa omaan kohtaloosi. Vaihda siis halutessasi esimerkiksi tuhkapussi karkkipussiin, puutikku skumppapullon korkkiin ja musta lanka lottokuponkiin.

Tulipa kupeista sitä taikka tätä, aina on myös hyvä pitää mielessä jaakkimalainen viisaus: Jos kekri mänöö kykrin käkrin, mänöö joulu jompsinkumpsin.

2.10.2025
Sanna Kähkönen
kekrilähettiläs

Leader Pohjoisin Lappi ry on tehnyt pitkäjänteisesti työtä kulttuuriympäristöjen eteen Lapin maakunnan alueella. Tämän on mahdollistanut Lapin ELY-keskuksen maaseuturahoitus ja Lapin alueellinen kehittämissuunnitelma, jossa kulttuuriympäristöt on otettu yhdeksi kehittämisen kohteeksi. Kulttuuriympäristöjen hoito lisää asukkaiden viihtyvyyttä, edistää maatalousluonnon monimuotoisuutta ja tukee kehittämistyön resurssitehokkuutta. Se on myös osa sosiaalista kestävyyttä.

Tarve konkreettisille kulttuuriympäristöhankkeille oli huutava. Kylien kulttuuriympäristöt kasvavat umpeen, pellot pajuttuvat ja vanhat maa- ja porotalouselinkeinoista kertovat rakennukset ränsistyvät. Kulttuuriperinnön hoitoon liittyvä osaaminen on lähes kadonnut, kun elinkeinot ovat tehostuneet ja rakentaminen muuttunut. Perinnebiotooppien lajisto, joka on syntynyt ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta, on käynyt uhanalaiseksi, kun niittyjä ei enää laidunneta ja rehuntuotanto perustuu yksipuolisiin viljelykasveihin. Enää ei kylissä kukoista värikkäitä kukkaniittyjä, vaan ne ovat korvautuneet joko rehevöityneillä ja lajistoltaan yksipuolisilla kulokkoalueilla tai tehoviljellyillä peltoaloilla.

Syyt muutokseen ovat moninaiset, ja vuosikymmenten aikana arvokasta kulttuuriperintöä on kadonnut merkittäviä määriä. Aikaa ihmettelylle ei enää ole. Vuotava pärekatto tuhoaa nopeasti myös muita rakenteita, ja seinustoilla rehottava vatukko lahottaa ajan mittaan jopa ikihongasta tehdyn seinän. Kun kulttuuriympäristö menetetään, katoaa samalla taito selviytyä tilanteissa, joissa rautakaupan hyllyltä ei löydykään bitumipohjaista huopakatetta tai valmista ladottavaa lattialaminaattia. Kylämiljöön viimeiset aitat ja myllyt menettävät merkityksensä, kun kukaan ei enää tiedä, mitä ne ovat tai miten ne toimivat.

Vanhat rakennukset jälleenrakennusajalle saakka on tehty paikallisen työvoiman ja osaamisen turvin. Materiaalit on pyritty löytämään läheltä, muurin kivet kivirakasta, päreiden puut lähimetsästä. Rakennustavan ratkaisut pohjautuvat pitkään osaamiseen ja paikallisten luonnonolosuhteiden tuntemukseen. Tässä yhdistyvät kaikki kestävyyden ja resilienssin teemat, jotka nykymaailmassa ovat heränneet uudelleen, uusina hienoina sanoina. Päivänselvät asiat, sanoisi talonpoika.

Leader Pohjoisin Lappi ry:n hallinnoimissa koko Lapin laajuisissa kulttuuriympäristöhankkeissa on tuotu esille maaseudun kulttuuriympäristöjen arvoja ja edistetty niiden hoitoon liittyvää osaamista niin kylätasolla kuin alueellisesti. Avoimet miljööt ja aidot elämykset hankkeen tavoitteena oli kestävän matkailun kehittäminen kylätasolle pohjautuen olemassa oleviin resursseihin. Hankkeen tuloksena syntyi mm. Lapin paimenlomat -konsepti. Avoimet miljööt ja komeat kuistit -hankkeessa keskiössä oli uusien restaurointialan osaajien saaminen Lappiin. Työtä tehtiin monella tasolla mm. järjestämällä oppilaitosyhteistyönä työpajoja, joilla pyrittiin saamaan restaurointialan osaajia Lappiin. Hankkeen loppuraportista löytyy tarkempi kuvaus hankkeen lukuisista toimenpiteistä.

Hankkeessa tehdyllä Restauroijan työ Lapissa -videolla heräteltiin kiinnostusta laajemminkin. Myös muut hankkeiden videot, kuten vanhojen rakennusten tyypillisimmät korjaustarpeet, tuohimalkakaton teko ja päreen matka metsästä katolle ovat katsottavissa Leader Pohjoisin Lappi ry:n Youtube -kanavalla.

Nyt yhdistyksellä on käynnissä kolmas kulttuuriympäristöhanke, Porisevat porstuat ja pohjoiset kulttuurimaisemat. Hankkeen lähestymiskulma on kulttuuriympäristöihin liittyvä aineeton kulttuuriperintö, kuten tarinat ja tieto rakennusten merkityksestä, jotka häviävät nopeasti aikalaisten siirtyessä ajasta ikuisuuteen. Lisätietoja hankkeesta löydät täältä (pohjoisinlappi.fi).

Hankkeita on toteutettu tiiviissä yhteistyössä alueellisten vastuumuseoiden, ELY-keskuksen, oppilaitosten ja kylien kanssa. Tavoite kaikessa toiminnassa on ollut, että hankkeiden toimenpiteiden vaikuttavuus näkyy konkreettisesti maaseutualueilla talkoina ja työpajoina. Lapin ELY-keskuksen maaseuturahasto, laaja yhteistyöverkosto ja aktiiviset asukkaat ovat mahdollistaneet hankkeiden onnistumisen.

Kulttuuriympäristöjen hoito ei ole vain yhteisöllisten ryytimaiden hoitoa tai maisemapeltojen kylvöä. Se ei ole pientä mukavaa puuhastelua, vaan työtä, joka pohjautuu vuosisadan aikana syntyneeseen osaamiseen, lukuisiin työvaiheisiin, vahvaan paikallistuntemukseen, suunnitelmalliseen sekä periksiantamattomaan tekemiseen ja ennen kaikkea kykyyn tehdä raakaa työtä, jossa ei ole pikavoittoja. Tämä lienee jokaiselle talonpojalle peruskauraa!

16.5.2025
Annika Kostamo
kehittämispäällikkö
Leader Pohjoisin Lappi ry
YouTube-kanava