Haltia ja tonttu

Haltia ja tonttu

Mitä me tiedämme haltioista ja tontuista? Miksi tonttu on iskostunut osaksi joulun mytologista maailmaa?

Muinaisessa suomalaisessa kulttuurissa jokaisella puulla, lähteellä, koskella ja kukkulalla oli oma suojelushenkensä: juuri sen paikan haltia. Esimerkiksi puuta kirveellä kaadettaessa pyydettiin ensin puun haltialta lupaa kaataa puu. Vastaava käsitys on yleinen monissa kulttuureissa. Vieläkin arkkitehdit puhuvat vakavissaan ”paikan hengestä”, genius loci, joka pitää ottaa huomioon uutta rakennusta suunniteltaessa. Erityisesti Islannissa ja Japanissa tällainen tietoisuus on vahvaa.

Suomen kielessä haltia on mytologinen olento, joka suojelee taloa, pihamaata tai peltoja tai muuta sellaista vastaavaa. Koska sanan katsotaan olevan germaanista perua – ilmeisesti siis pronssikautisen kulttuurikompleksin osana Gotlannin suunnasta omaksuttu – oikea kirjoitusmuoto on juuri tämä jii:tön muoto. Kansanomainen selitys talon haltialle oli se, että paikan ensimmäisestä asukkaasta tuli kuoltuaan paikan haltia. Haltia suojeli taloa, esimerkiksi herätti väen tulipalon sattuessa. Haltia edusti ”vanhimpana” tai ”vanhasena” suvun esi-isiä ja suvun jatkuvuutta.

Haltialle uhrattiin joko pihapuun (kunniapuun, pitämyspuun) juurelle tai sukutalon käyttämälle kuppikivelle. On esimerkiksi tarina Kihniön-Peräseinäjoen suunnalta siitä, että talon renki halusi osoittaa, ettei haltioihin usko ja ulosti talon kuppikivelle. Haltia suuttui – ja seuraavana päivänä talo paloi.

Jos pohdimme ilmiön modernimpaa selitystä, voisi fenomenologi koettaa selostaa, että haltia tarkoittaa minkä tahansa asian puhdasta alkuilmiötä. Sen huomioon ottava ja  sen ymmärtävä ihminen tekee oikeita ratkaisuja ja tuo asia menestyy.

Haltijan jii:llinen muoto haltija on kokonaan eri asia. Haltija on se, jolla on jotakin hallinnassa: osake, omaisuus, vuokrattu laite. Haltija on elävä, oikeustoimikelpoinen toimija. Talon haltia ja haltija sijoittuvat  tyystin eri osiin kulttuuriamme.

Entä sitten tonttu? Suomen kielen tonttu on saatu ruotsien kielen tomte –sanasta, joka tarkoittaa sekä  (1) tonttia (erillistä, riidattomasti omistettua maapalaa) (2) tonttua eli alun perin harmaanuttuista, nopeasti liikkuvaa talon suojelushenkeä. Jos tästä näkee, että alun perin haltia ja tonttu ovat sama asia. Ilmiö on omaksuttu Suomeen kaksi kertaa.

Merikarvialla on säilynyt muutama tonttukivi. Ne ovat keskellä peltoa olevia pellonhaltijakiviä. Niillä oli ruha eli vartalo ja pää eli pyöreä pääkivi. Ne olivat pellon voimaa ajatellen ”napakiviä”, jotka suojelivat kasvun tapahtumaa. Epäilemättä ne olivat myös omistuksen merkki: pelto kuului jollekulle viljelijälle, jollekulle suvulle.

Lempäälää koskee sanonta: ”Seisoo kuin tonttu Lempäälän risteyksessä”.  Ilmaisu tarkoittaa liikkumatonta, suu auki jähmettynyttä ihmistä. Sanonnan tarkoittama risteys on ollut kolmen tien yhtymäkohta nykyisen Lempäälän kirkon edustalla. Siinä olisi siis joskus ollut tonttukivi. Tätä samaa tarkoittaa nykyihminenkin moittiessaan ajattelematonta lähimmäistä lauseella: ”Senkin tonttu”.

Tontut eli talon esi-isät kuuluivat alkujaan syysjuhla kekrin hahmoihin siinä kuin kekripukkikin. Heille piti kattaa erikseen ruokaa tai viedä ruokaa pihakuusen juurelle. Kun joulu siirtyi kristillisen kalenterin määrittämänä talvipäivän seisauksen kohtaan, irtaantuivat tontut ja pukki kekristä ja siirtyivät jouluun. Näin syntyivät tuntemamme punanuttuiset tontut ja joulupukki.

Kun laulussa sanotaan tonttujen asuvana ”sillan alla” on kyse tuhannen vuoden takaisesta talonpoikaistuvasta: puolet lattiaa oli paljaalla maalla, puolet oli permannosta oli ”siltaa”eli kirveellä veistettyjä lankkulattiaa. Siellä lattian alla ne tontut asuivat.

Tonttuja oli vain lämmitettävissä rakennuksissa. Talojen lisäksi saunassa, riihellä, pajassa. Lämmitettävä rakennus rapsahteli puun reagoidessa vaihtuviin lämpötiloihin. Se oli yksi lisätodiste tonttu-oletettujen olemassaolosta.

17.11.2023
Juha Kuisma
Kirjoittaja on lempääläinen tietokirjailija