Esine linkkinä paikkakokemukseen

Edesmenneiden isovanhempieni kodissa, 1950-luvulla rakennetun tyyppitalon kolmannen kerroksen porrastasannetta ja sen seinää koristavat vanhat esineet. Kokoelmassa on isoisäni perheenjäsenten itse tekemiä ja heidän käyttämiään talonpoikaisia käyttöesineitä ja työkaluja tuohivirsuista puulautasiin, -kauhoihin ja -haarukoihin. Rivissä roikkuvat myös isoisäni isän kaksi piippua ja nahkainen tupakkapussi. Piippujen viereltä löytyvät keritsimet, karstaimet, sokeripihtejä, juustokehä, leili ja punottuja koreja. Esineitä löytyy myös lattialta, kuten kahvipannuja ja silitysrauta sekä kimpitekniikalla valmistetut juoma-astia ja kirnu. Joukkoa jatkavat rukki ja kaulauslauta.

Esineet ovat sijainneet paikoillaan koko oman elinikäni ja kauemminkin, luultavasti siitä asti, kun 1960-luvulla talon yläkertaan rakennettiin kaksi huonetta. Alkuperäisestä käytöstään poistettuina ne ovat merkkejä ja kertomuksia menneistä sukulaisista, ajasta ja elämäntavasta, joka 1950-luvulla oli jo katoamassa. Kyseisen vuosikymmenen alussa isovanhempani – kuten muutkin suomalaiset – elivät elämässään uuden vaiheen alkua. Isovanhemmilleni tämä tarkoitti osaltaan myös vanhan huonoon kuntoon ehtineen talonpoikaistalon purkua ja uuden kodin rakentamista.

Muutamia vuosia sitten luin Kotiseutuliikkeen historiaa ja kotiseututyön oppaita ja havahduin siihen, miten aktiivisesti 1950–1960-luvuilla kannustettiin ihmisiä paikallistasolla keräämään, vaalimaan ja säilyttämään katoamassa olevaan elämäntapaan liittyviä esineistöä. Ensi sijassa esineitä toivottiin luovutettavan kotiseutumuseoihin, mutta missä tämä ei olisi mahdollista todettiin parasta olevan, että esineet jätettäisiin omaan ympäristöönsä. Myös talvi- ja jatkosodassa palvelleiden rintamamiesten ”kapineiden ja puhdetöiden” opastettiin olevan säilyttämisen arvoisia, vaikka iältään ne eivät tuolloin vielä kovin vanhoja olleetkaan.[1] Isovanhempieni kotipaikkakunnalle perustettiin kotiseutu- ja museoyhdistys vuonna 1955. Sitä en tiedä, olivatko paikalliset kotiseutuaktiivit yhteydessä isovanhempiini museoesineistön keräämiseksi. Mutta ehkäpä kotiseututyön ”henki” vaikutti myös heihin ja toimi innoittajana suvun vanhan esineistön kokoamisessa tuolle porrastasanteelle.

Perheiden ja sukujen tarinat ja esineet yhdessä paikallisten perinteiden, tapojen sekä ympäristön erityispiirteiden kanssa ovat olleet ja ovat edelleen kotiseututyön rakennusaineksia. Kotiseutuun kiinnittyminen, kotiseuturakkaus ei kuitenkaan kotiseututyön oppaan vuonna 1963 kirjoittaneen Esko Aaltosen mukaan tarkoittanut nurkkakuntaisuutta, vaan perustaa, jolta ihmiset saattoivat elämässään ponnistaa ja omaksua synnynpaikkansa lisäksi myös uusia kotiseutuja. Aaltonen määrittelee kotiseudun laajenevaksi sen mukaan, missä kotiseutuaan pohtiva yksilö kulloinkin elää. Omaksi kotiseuduksi mielletty alue voi olla kylä, kunta tai maakunta. Laajenevan kotiseudun peruspilari on määritelmässä kuitenkin syntymäpaikkakunta, jolla ”on ihmisen sydämessä tavallisesti rakkaampi sija kuin myöhemmin otetulla kotipaikkakunnalla”. Määritelmä tulee sitoa omaan aikaansa ja kotiseututyölle asetettujen tavoitteiden raameihin, mutta sillä on kuitenkin heijastuksensa myös nykypäivään.

Puhuttaessa paikan tunnusta tai paikan hengestä voidaan tarkoittaa ihmisen kokemuksia tai tunteita, joita hänellä liittyy tiettyyn paikkaan tai joita tuo paikka hänessä herättää. Paikan tuntu voi muodostua sekä subjektiivisista että kollektiivisista kokemuksista ja sen ajallinen muodostuminen voi olla pitkä tai lyhyt. Kotiseututyössä paikan tuntua ja henkeä on rakennettu ja vaalittu tietoisesti, pitkäkestoisesti ja yhteisöllisesti. Itse kotiseutukokemus voi olla myös hetkellinen, lyhyessä ajassa muodostuva ja subjektiivinen. Se tarvitsee kuitenkin ympäristöstään virikkeekseen jotakin, joka resonoi kokijassaan fyysisenä aistimuksena tai tunteena. Niinpä tunnistettavia piirteitä omaavien puusta valmistettujen käyttöesineiden näkeminen vaikkapa Keski-Eurooppalaisen kodin koriste-esineinä voi herättää tuttuuden tunteita, häivyttää vierautta ja ennen kaikkea saada aikaan kotoisan kokemuksen. Kokemuksen, jossa paikkojen välimatkat lyhenevät ja jossa menneisyydet ja nykyisyys kohtaavat.

31.5.2022
Niina Koskihaara
Kirjoittaja valmistelee parhaillaan väitöskirjaa kotiseutu- ja kyläyhdistyksistä 2000-luvun kuntaliitoskontekstissa. Arki täyttyy kulttuuriperinnön parissa työskentelystä Keskustan ja maaseudun arkiston tutkijana.

[1] Aaltonen, Esko 1963: Kotiseututyön opas. Kolmas uudistettu painos, ss. 94–95. Porvoo – Helsinki, WSOY.

Vanhoja talonpoikaisesineitä talletettu muistoksi

Kuva Niina Koskihaaran kotialbumi