C. L. Engel oli tekijänoikeusvaras ja syypää rakentamisen huonoon laatuun Suomessa

Carl Ludvig Engel on lähes kanonisoitu suomalaisen arkkitehtuurin historiassa. On häntä silti aikojen saatossa kritisoitukin. Yksi kritiikin esittäjistä oli Heikki Klemetti (1876–1953), joka arvosti talonpoikaisia kansanrakentajia.  Otsikon lauseen voisi hyvin kuvitella hänen lausumakseen tässä ajassa. Selvyyden vuoksi todettakoon, että otsikosta saisi hyvän tarinan, jonka faktat saattaisivat pilata.

Suomi pyrkii nykyajan puurakentamisen mallimaaksi. Paljonhan siinä on tekemistä, jos puuvuorattuja betonielementtejä on lupa kutsua puurakennuksiksi. Heikki Klemetin mielestä Suomi oli sitä kuitenkin jo 1700-luvulla ei pelkästään rakennetekniseltä kannalta vaan myös arkkitehtuurin puolella. Klemetti ei kuitenkaan arvostanut akateemisesti oppineita arkkitehteja vaan talonpoikaisia kansanrakentajia.

Klemetti kävi kansakoulua ensin pari vuotta Kuortaneella Rasinperän talossa, minkä jälkeen opiskelu jatkui Vaasan lyseossa. Hän asui Vaasassa tätinsä luona ja pääsi ylioppilaaksi lyseosta vuonna 1894. Klemetti valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1899 ja opiskeli lisäksi Helsingin orkesterikoulussa, Berliinin musiikkiakatemiassa ja Sternin konservatoriossa. Professorin arvonimi hänelle myönnettiin 1923. Helsingin yliopisto vihki Klemetin filosofisen tiedekunnan kunniatohtoriksi vuonna 1936 ja teologian kunniatohtoriksi vuonna 1946.

Klemetti on laatinut myös yleisimmin lauletun suomennoksen Porilaisten marssille. Hänen vuoden 1918 sisällissodan innoittamana sepittämänsä laulu ”Vilppulan urhojen muistolle” saavutti aikanaan suoranaisen kulttimaineen Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntien ja lapuanliikkeen piirissä. Klemetti tunnettiin myös purevasanaisena musiikkikriitikkona. Musiikinhistoria oli toinen kirjallisen työn kohde. Peittelemätön kansallismielisyys leimasi Klemetin kynänkäyttöä. Muodollista pätevyyttä rakentamisen tai rakennustaiteen arvioimiseen Klemetillä ei ollut ja ehkäpä tietynlainen kriittisyys Suomen ulkopuolelta tulleisiin vaikutteisiin näkyy myös rakennuksia koskevissa teksteissä.

Niin tai näin, Klemetti oli työteliäs ja monipuolinen amatööri myös rakennustaidetta käsittelevien tekstien saralla. Kirjassa ”Kansan sana taiteessa” vuodelta 1948, Klemetin taipumus kohottaa suomalainen kansantaide ja sen juurevuus arvoon arvaamattomaan on selvästi nähtävissä mm. siinä, miten hän kirjoittaa Kuorikoskien kirkonrakentajasuvusta:

Ruotsi oli aikaisin valistunut maa. Siellä otettiin kansanmestarin pystymättöminä kiinni jo v. 1759, jolloin ensimmäinen asetus kaiken ”itseopitun” kieltämisestä annettiin. Suomi oli suuresti sivistymätön. Ymmärtämättömyydessään, itsepintaisuudessaan ei toteltu kuin murto-osaksi, niin että syntyi taiteellinen vaihe, joka on meille (suomalaisille) yhä suureksi kunniaksi. Saammepa sanoa, että suunnilleen 100 vuotta meni ennen kuin kansantaiteen suu kirkonrakennusalalla niin tukittiin, ettei sen ääntä enää paljon kuulunut. Kuorikoskien äänet viimeisinä. Olivat mestaripoikia! Minä en nyt tahdo sanoa mitä meidän yliarkkitehtimme, Rakennushallituksen intendentit, olivat heidän rinnallaan, mainitun hallituksen kaavakirjoista sen kyllä näkee, pari sanaa selitykseksi kuinka Kuorikosket saivat jotain syntymään, vaikka lupaa ei ollut.

Kuorikosket olivat itseoppineita rakennusmestareita neljässä sukupolvessa 140 vuoden toiminta-aikanaan. Mestari-kisälli-malli toimi perheen sisällä tuottaen laadukasta rakentamista, jota voimme ihailla vielä 2020-luvullakin.

Klemetti mainitsee, ettei lupaa aina ollut. Mitä tämä tarkoitti? Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Heikki Kuorikosken mestaroima Lapuan kirkko vuodelta 1827. Perimätiedon mukaan Intendenttitoimistolta tuli Engelin laatimat piirustukset, joiden Kuorikoski totesi olevan sudet. Hänen mielestään lapualaiset ansaitsivat kunnon kirkon eikä hän kehtaa tuollaista rakentaa. Kuorikoski tekikin mieleisensä kirkon, josta lapualaisetkin pitivät. Korjatut piirustukset lähetettiin takaisin Helsinkiin Intendenttitoimistoon (myöhemmin Rakennushallitus, Valtion kiinteistölaitos ja Senaatti-kiinteistöt), missä Engel pisti nimensä alle. Kirjalliset lähteet tukevat kertomusta, tosin maltillisemmin sanakääntein. Heikki Kuorikoski teki suurehkoja muutoksia myös Maksamaan (1824), Maalahden (1829) sekä Korsnäsin (1831) piirustuksiin. Vuonna 1822 valmistuneeseen Kruunupyyn kirkkoon Heikki lisäsi piirustuksista kokonaan puuttuneen lanternin ja Limingan kirkon lanterni poikkeaa piirustuksista.

Myös Heikin poika Jaakko poikkesi intendenttikonttorin toimittamista suunnitelmista Alajärven kirkon työmaalla 1836 sekä Saarijärvellä 1847. Vaasan lääninarkkitehti Carl Axel Setterberg totesi vuonna 1853 Jaakon rakentamassa Karstulan kirkossa vakavia puutteita mitä tulee piirustusten noudattamiseen. Jaakko Kuorikoski olikin jo vuonna 1846 ottanut muutoksista täyden vastuun ja luvannut pitäjäläisille menevänsä henkilökohtaisesti Helsinkiin pyytämään uutta – ilmeisesti suosiollisempaa – tarkastusta. Seurakuntalaisten asettumista Jaakon taakse kuvaa heidän lupauksensa tukea matkaa 12 hopeamarkalla.

Heikin toinen poika Erkki oli törmäyskurssilla Setterbergin kanssa Mustasaaren kirkon muutostöiden yhteydessä. Kaikki muut olivat tyytyväisiä lopputulokseen paitsi Setterberg, joka kommentoi myöhemmin närkästyneenä, että osasi Erkki sentään tehdä tarpeellisen määrä pylväitä niiden oikeille paikoilleen. Muu osa kirkosta oli lääninarkkitehdin mukaan tehty täysin piirustusten vastaisesti, eikä hän löytänyt toteutuksesta mitään kiitettävää. Mahtaako Setterbergin kyvykkyydestä kertoa mitään se, että nykyinen Vaasan kirkko on hänen suunnittelemansa ja sen torni piti purkaa ja rakentaa uudestaan jo ennen kirkon valmistumista, koska se ei kestänyt?

Ehkä edellä mainituissa tapahtumissa on havaittavissa myös jonkinlaista kapinointia keskusjohtoista suunnittelua kohtaan. Jo 1740–1770 lukujen kuluessa oli Ruotsissa organisoitu Yli-intendentinvirasto, jota vastaamaan autonomian ajan  alussa 1809 perustettiin edellä mainittu Intendenttikonttori. Ruotsin Yli-intendentin virasto valvoi kruunun kustannuksella tai muulla julkisella rahoituksella pystytettäviä rakennuksia. Näin ollen muun muassa kirkot sekä usein myös tapulit ja alttarilaitteet olivat juuri sellaisia kohteita, joiden piirustukset viraston tuli hyväksyä, muuttaa tai tehdä uudelleen. Vuoden 1776 kuninkaallisen asetuksen mukaan julkisia rakennuksia sai rakentaa puusta vain erillisestä anomuksesta. Ruotsin vallan aikana viraston tehtävä oli siis hyväksyä paikallisia suunnitelmia. Tämä jätti paikallisille mestareille paljon valtaa, joka ei vielä siirtynyt keskushallinnolle kuten kävi autonomian aikana.

Ruotsinvallan aikana suunnitelmat oli viime kädessä hyväksynyt kuningas. Autonomian aikana kuninkaan ratkaisuvalta siirtyi keisarille, joka delegoi sen Suomen senaatille ja sen talousosaston Intendenttiosastolle. Vielä 1810–1820-luvuilla senaatti noudatti ruotsinvallan aikaista käytäntöä liittämällä Intendenttikonttoriin meneviin seurakuntien anomuksiin nimenomaisen lausunnon, että suunnitelma on tehtävä ”seurakunnasta lähetetyn piirustuksen mukaisesti”. Suurin osa autonomisen Suomen kirkkosuunnitelmista alkoi kuitenkin olemaan paikallisten kansanrakentajamestarien sijaan koulutettujen arkkitehtien suunnittelemia.

Suomessa on useita kirkkorakennuksia, joiden suunnittelijaksi mainitaan Carl Ludvig Engel. Heikki Klemetti opponoi tätä vastaan vahvasti kirjassaan Suomalaisia kirkonrakentajia 1800-luvulla,( WSOY 1936): ”Sellainen kirjoittelu, että Engel yleensä olisi jokaisen kirkonpiirustuksen suunnittelija, jonka alla hänen nimensä on Intendenttikonttorin esimiehen ominaisuudessa hyväksyjänä, on luonnollisesti asiatonta jo sen vuoksi, että moinen työ kaiken sen ohella, mitä Engel on profaniarkkitehtuurin alalla samanaikaisesti luonut, olisi yksinkertaisesti mahdoton. ”

Klemetin kritiikki Engeliä kohtaan tihkuu ironisesti hänen kirjoituksissaan läpi: ”Yleisessä tietoisuudessahan Engel on sivistyselämämme merkkimies, joidenkin mielestä suurmies, niin että hänelle on suunniteltu muistopatsastakin. Jos jokinkaan soraääni on sekoittunut Engelin yhteiseen ylistykseen, se on silloin tullut ulkolaiselta taholta. Niinpä monien arvokkaiden julkaisujensa nojalla laajalti tunnetuksi tullut itävaltalainen kirkkoarkeologi Josef Strzykowsky kirjoittaa v. 1923 Hufvudstadsbladetin n:ssa 280 mm.: Tämä perusmuoto (kupurakennus) oli kumminkin valmis ennen kuin Engel venäläisenä valtionrakennusmestarina tuli Suomeen liitteröidäkseen tänne kreikkalaiset perusmuotonsa.”

Klemetti pitänee siis Engeliä lähinnä kopioijana, joka on yhtäältä toistanut yleiseurooppalaista arkkitehtuuria mutta jonka nimiin on toisaalta pantu suomalaisten kansanrakentajien kehittämiä ratkaisuja: ”Mitä Engeliin kirkkoarkkitehtina tulee, sillä alalla on ensiksikin hänen nimistään kokonaan tingittävä pois ns. pyörökeskiö, mm. Alavuden kirkko, joka kaikissa tietokirjoissa mainitaan hänen suunnittelemakseen. Alavuden kirkkoon, yhtä vähän kuin koko tyyppiin, ei Engelillä eikä edes hänen apulaisillaan ole mitään osaa. Se on alusta alkaen suomalaisten kansanrakentajain luoma. Toinen kirkontyyppi sitten, jota usein sanotaankin juuri Engel-kirkoksi, kuvuttu ristikeskiö, on myös tyyppinä kansanrakentajain alkukehitettä”.

Mitä tästä kaikesta sitten voi päätellä? Vetämällä mutkat suoriksi heikkiklemettimäisesti voisi ehkä väittää, että Engel ja Intendenttitoimisto ovat syypäitä suomalaisen rakentamisen nykyongelmiin. Keskusjohtoinen julkinen rakentaminen heikensi mestari-kisälli-järjestelmää, mikä johti ammattiylpeyden ja osaamisen arvostuksen laskuun. Jokin vaikutus lienee ollut silläkin, että kunnia annettiin ennemmin keskusjohdon virkamiehille, jotka pistivät nimensä papereihin, kuin heille, jotka työt tekivät. Vastuu ja kunnia lähtivät erkanemaan varsinaisesta rakennustyöstä. Tässä on helppo nähdä potentiaalia laatuongelmille.

Emme kuitenkaan voi sysätä tämän päivän ongelmia autonomian ajan hallinnolle. Vastuu on tässä ajassa. Heikki Klemetti oli innokas kansallisuusaatteen kannattaja. Lieneekö sekin vaikuttanut hänen arvioihinsa ulkomaalaistaustaista henkilöistä kuten Engelistä. Sitä emme ehkä tässä pysty arvioimaan. Sittemmin Helsingin yliopiston taidehistorian professori Ville Lukkarinen kirjoittaakin ”Kuorikosket – puukirkkojen mestarit” kirjassa, että Klemetti liioittelee kansan ”puhtaan” ja ”turmeltumattoman” taiteen ja akateemisen taiteen kuivakkuuden ja mielikuvituksettomuuden välistä vastakohtaisuutta.

Keitä sitten olivat nämä Kuorikosket, joiden ammattiylpeys kantoi yli keskushallinnon arkkitehtien? Kuorikosken kirkonrakentajasuku on rakennusalalle suuntautuneiden mestarien ja varsinaisten kirkonrakentajien lukumäärän mukaan ehdottomasti Suomen laajin. Neljässä sukupolvessa suvussa oli yhteensä 15 mestaria. Suvun juuret ovat talonpoikaiset mutta vain osaa voidaan kutsua talonpoikaisrakentajiksi. Talollisia olivat ensimmäisen polven kirkonrakentaja Matti Matinpoika (1741–1847) ja hänen poikansa Heikki (1772–1847) sekä tämän pojista Jaakko (1807–1880) poikineen.

Laaja on myös Kuorikoskien maantieteellinen toiminta-ala. Rakennusalan ammattilaisina he ovat toimineet Hangosta Utsjoelle; läntisin kirkonrakennustyömaa oli Korsnäsissä ja itäisin Sortavalassa. Eniten Kuorikosket rakensivat kuitenkin Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa.

Kaiken kaikkiaan Kuorikoskien arvioidaan pystyttäneen yhteensä yli 40 kirkkoa ja yli 20 kellotapulia, minkä lisäksi he tekivät erisuuruisia korjaustöitä lähes 30 kirkossa ja yli 20 tapulissa. Muita kuin kirkollisia rakennuksia Kuorikosken suvun mestarit pystyttivät neljättä kymmentä: siltoja, myllyjä, tehdaslaitoksia jne. Kuorikoskia tutkineen Risto Känsälän mukaan kaikkia heidän tekemisiään tuskin tunnetaan.

Osaan Kuorikosken suvun rakennustöistä voi tutustua vuoden 2024 aikana Lapualla ja Kaustisella. Lapualla Kosolan talossa on 8.5 –20.6. esillä kuvia ja piirustuksia Kuorikoskien töistä. Sadan metrin päässä joen toisella puolen Kosolan talon ikkunoista näkyy Heikki Kuorikosken rakentama Lapuan tuomiokirkko. Aineisto on ollut esillä aiemmin kerran vuonna 1998. Osa aineistosta on Lapualla esillä digitoituna kuvaesityksenä. Näyttelyssä on esillä myös 1800-luvun puutyökaluja, jollaisia myös Kuorikoskien aikana on käytetty. Näyttelyyn on vapaa pääsy. Lapualta näyttely siirtyy juhannuksen jälkeen Kaustisen kansantaiteen keskukseen.

6.5.2024
Jari Vesanen
Kirjoittaja on Talonpoikaiskulttuurisäätiön hallituksen jäsen, diplomi-insinööri ja talonpoikaisen rakentamisen harrastaja

Lähteet:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Klemetti
Känsälä R., Lukkarinen V., Träskelin R.: Kuorikosket – Puukirkkojen mestarit, Keskipohjanmaa säätiö, 1998
Klemetti H.: Suomalaisia kirkonrakentajia 1800-luvulla, WSOY, 1936

Kuva: Limingan kirkko